Ikämies Jorma Kullikoski osoittaa varhaisia dementian merkkejä. Perhe on jo menettänyt matriarkan Alzheimerille, eikä sellaiseen ole helppo suhtautua oikein ensimmäisellä kerralla, joten videokameraa rakastava tytär kysyy, voisiko hän filmata elokuvan isän lähestyvästä kuolemasta. Leppoisana entisenä psykiatrina isä ymmärtää yskän ja suostuu, joten ei muuta kuin potku ukon takalistoon rappusten yläpäässä.

Ei tytär niin oikeasti tee. Hän lavastaa erilaisia kuolemia, kun isä vielä on läsnä. Voit kuvitella, kuinka idea kannattelisi nyrjähtänyttä mustaa komediaa, jossa vaikkapa nuori taiteellinen gootti löytää yhteyden vanhempaansa: aistisit herkän draaman samalla kun pelkäisit, että höperöitynyt käpy alkaa uskoa, että hänet yritetään oikeasti tappaa! Dick Johnson is Dead on sentapainen teos... mutta dokumentti.

Ohjaaja Kirsten Johnson on keski-ikäinen ammattilainen, jolta isä kysyy eräässä vaiheessa, miksei hän tehnyt sellaisia elokuvia, joilla tienaa. "Koska totuus on tarua ihmeellisempää", nainen vastaa. Tarua se kuitenkin on, kun hän toteuttaa sujuvasti tappoja ja ironisen kiiltokuvamaisia visioita tuonpuoleisesta, joten mikä on jekkuilun koko merkitys? Keski-iän kriisi, näyttämisen halu? Ohjaaja ehdottomasti haluaa käsitellä isää, mutta se, että hänellä on kärkevän omalaatuinen huumorintaju, ja se, että kuolemien lavastaminen on projektin kantava idea, on osittain mainospuhetta.

Intiimit kotivideot ovat arvostelun yläpuolella, mutta jekut eivät. Olisi iskevämpää, jos Kirsten olisi filmannut isän elämää siten kuin hän tekee, ja tunnistanut tilanteet, joihin voi palata isän ja stunttiporukan kanssa filmaamaan "vaihtoehtoisen lopun". Esimerkki. Isä avautuu aamiaispöydässä. Stunttilisäys: hän tukehtuu muroihin. Toki elokuvan pitää näyttää, kuinka isä ja tytär viimeisestä leikistään sopivat, mutta kulissien taakse voi vilkaista jekkujen jälkeen, kuten leffa tekee irtonaisemmissa merkeissä.

Nämä ovat mukavia, fiksuja ja tasapainoisia ihmisiä. On monta tapaa funtsia näitä juttuja, joten se on ominaisuus, jos näet muita kuin taiteellisia epäkohtia. Ikivanhan rusinan kosahtaminen ei ole tragedia (ellei esimerkiksi kelvoton terveydenhuolto lisää kärsimyksiä kuten mummoni tapauksessa), joten tunsin ymmärtäväni taktisesti turruttavaa spedeilyä. Mutta sitten tytär mainitsi ohimennen, että kuolemalla leikkiminen on tuntunut yritykseltä estää väistämätön. Estää? On kiusallista puhua kuolemasta, kun useimmat mukailevat hysteerisiä näkemyksiä ja itse varaudun siten, että monet oikeasti tapahtuvat asiat ovat helpotuksia, kun niitä ei tarvitse enää ajatella. Varmista, että selaushistoriasi poistuu automaattisesti. Jos yhä tuntuu, ettet ole valmis omaan tai muiden lähtöön, elät väärin ja tiedossa oleva itsetutkiskelu, sovinnon hakeminen ja muu kannattaa aloittaa. Itkeminen on parhaita asioita elämässä, joten isoja, täyteläisen melankolisia itkuja ei kannata pilata katkeruudella ja epäjärjestyksellä. Filosofian toimivuudesta ei ole takeita, jos olet esim. alustavasti sosiaalinen.

"Jorman" sympaattisuutta lisää mutkaton avoimuus jalkavammasta, joka on pitkään häntä harmittanut. Onko se täten ihanteellista, että kun hän käy metroasemalla, toivot hänet hyppäävän raiteille? (Budjetti ei ole niin iso.) Tärkeät ihmiset voi ikuistaa kaikilla taiteen tekniikoilla ja se on oikea tapa tavoitella kuolemattomuutta, mutta se riippuu katsojasta, onko teos sovelias ensimmäiseksi kuolema- tai dementiadokumentiksi, vai onko leffa huvittavaa vaihtelua, kun olet fiksoitunut aiheeseen. Jos jekut poistaisi, tilalla olisi todennäköisesti enemmän tietoa ja pohdintaa dementiasta, filosofiasta (perhe on uskonnollinen) ja muusta, mutta jäätkö käytännössä kaipaamaan asiantuntijalausuntoa, jossa luetaan Wikipedian ensimmäinen kappale meksikolaisten tavasta juhlia kuolemaa, tms?

Älä sekoita tätä elokuvaan The Death of Dick Long.