Viime vuosituhannen lopulla Metallica järjesti konserttispektaakkelin, jossa metallimammutti esiintyi yhdessä San Franciscon sinfoniaorkesterin kanssa. Tästä keikasta julkaistiin vuonna 1999 livetallenne S&M, joka tarjoili tuohon aikaan varsin poikkeuksellisen rykäisyn sinfonisilla elementeillä kuorrutettua metallimusiikkia. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin Metallica päätti palata näihin tunnelmiin samaisen sinfoniaorkesterin kanssa. Nyt tästä viime vuonna taltioidusta juhlakonsertista pääsee nauttimaan myös kotisohvalta käsin, kun S&M2-nimellä siunattu livejulkaisu näkee päivänvalon. Useissa erilaisissa formaateissa julkaistu keikkatallenne käsitellään tässä arviossa blu ray -version pohjalta.

Kun mikä tahansa yhtye julkaisee jatkoa jollekin teokselleen, ovat odotukset poikkeuksetta kaksijakoiset. Niin tälläkin kertaa. Alkuperäinen S&M-julkaisu on vielä nykyäänkin yksi Metallican parhaimmista live-albumeista, jolla kuultavat sovitukset ovat erinomaisesti toteutettuja eikä biisikattaus ole huono sekään. Jopa monien haukkumilta Load/Reload-kiekoilta löytyy nykypäivänä katsottaessa monia klassikko-statuksen ansaitsevia vetoja, jonka myötä alkuperäinen S&M on kivunnut vuosien aikana aina vain korkeampaan arvoon.

S&M2 herättikin monia kysymyksiä ennen julkaisuaan. Pystyykö Metallica luomaan yhtä vahvan konserttielämyksen kuin alkuperäisellä S&M-tallenteella vai jääkö lopputulos halpahintaiseksi uudelleen lämmittelyksi, josta uupuu niin hyvät kappaleet kuin rehellinen tekemisen meininki? Yksiselitteisiä vastauksia S&M2 ei näihin kysymyksiin tarjoa, sillä julkaisulta löytyy kaikkea aina taianomaisista huippuhetkistä totaalisin rimanalituksiin.

Parhaita puoliaan S&M2 väläyttelee ensiluokkaisella teknisellä toteutuksellaan. Kuvanlaatu on varsinkin blu ray-muodossa hivelevää katsottavaa eikä äänenlaatu jää tästä piiruakaan jälkeen. Yleisilmeeltään kokonaisuus on myös miellyttävästi toteutettu, sillä erilaisia kuvakulmia hyödynnetään maltillisesti ja hyvällä maulla. Tätä edesauttaa tallenteella paikoitellen hyödynnettävä kuva kuvassa -tekniikka, joka näyttää ruudulla useamman kameran tapahtumat samanaikaisesti. Tämäntyyppinen ratkaisu toimii erinomaisesti, sillä se ehkäisee keikkatallenteilla usein nähtävää kuvakulmatulitusta, joka pahimmillaan tekee näiden seuraamisesta uuvuttavaa. Teknisesti homma siis toimii ja tällä saralla S&M2 on vahvasti toteutettu paketti.

Suurimmat marmatukset S&M2 synnyttää odotetusti biisimateriaalinsa puolesta. Kyse ei ole siitä, että viimeisimpien julkaisujen heikommat kappaleet olisivat pääsyy ongelmiin, vaan myös klassikkobiisit herättävät lähinnä tympäännystä. Vaikka kappaleet kuten Enter Sandman sekä Master of Puppets lämmittävät edelleen metallifanin sydäntä, muodostuu ongelmaksi se, että tarjolla on suurimmalta osin sitä kamaa, jolla jo alkuperäinen S&M oli kyllästetty. Lähes puolet albumin kestosta on aiemmalta kerralta tuttua settiä loppujen kappaleiden ollessa laadultaan harmittavan mitäänsanomattomia. Totaaliselta mahalaskulta uusimpien levyjen kappaleet pelastaa se, että sinfoniaorkesteri luo moneen kehnompaankin biisiin sen verran uutta särmää, että näistä pystyy ainakin yhden kuuntelukerran aikana nauttimaan. Vaan kaikkea ei tälläkään pystytä pelastamaan. On lähes irvokasta kuulla sinfoniaorkesteria tukemassa esimerkiksi The Day that Never Comes -kappaleen loppupuolen naurettavaa soolopelleilyä. Moinen tuntuu lähinnä loukkaukselta musiikkia ja sen soittajia kohtaan.

Täysin kelvoton ei S&M2 sisällöltään kuitenkaan ole, sillä myös tällä saralla mukana on muutamia onnistumisia. Kahteen settiin jaettu konsertti vakuuttaa varsinkin jälkimmäisellä puoliskollaan, jonka aikana poiketaan ruutinilta haisevasta peruskaavasta. Erityisen mielenkiintoinen on toisen setin alkupuolella tapahtuva sukellus klassisen musiikin maailmaan, kun Sergei Prokofievin säveltämästä Scythian Suite -orkesterisarjasta kuullaan osio Opus 20 II: The Enemy God and the Dance of the Dark Spirits, jonka aikana äänessä ovat ainoastaan sinfoniaorkesterin jäsenet. Samanlaisia väreitä lähettävät myös Scott Pingelin sähköpystybassolla esittämä Cliff Burton -tribuutti (Anesthesia) - Pulling Teeth, akustisella kitaralla tuunattu versio biisistä All Within My Hands sekä James Hetfieldin ja sinfoniaorkesterin yhteispelillä esittämä The Unforgiven III, joka tässä muodossa kuulostaa jopa oikeasti hyvältä kappaleelta. Nämä hetket tarjoavat juuri sitä, mitä tältä konserttitallenteelta olisi toivonut enemmänkin.

Kaiken kaikkiaan liki kaksi ja puolituntinen S&M2 on ristiriitainen kokemus. Se on puitteiltaan ja yleisilmeeltään mallikkaasti toteutettu paketti, mutta kokonaisuudesta uupuu sielu. Lyhyinä välähdyksinä tätäkin löytyy, mutta suurimmalta osin homma tuntuu rutinoituneen metalliyhtyeen perusvedolta, joka ei tee oikeutta niille massiivisille järjestelyille, joita tämänkaltaisen konsertin luominen on vaatinut. Julkaisulla on hetkensä, mutta kertakäyttöiseltä kokemukselta tuntuvasta kokonaisuudesta ei löydy paljoakaan sellaista, jonka takia sen äärelle jaksaisi palata uudemman kerran. S&M2 on livetallenne, jonka olisi hyvin voinut jättää tekemättä.