En vaadi lavasteita (Dogville toimii) tai edes tilaa kääntyä (Haudattu on jännä), mutta kasvot haluan nähdä ja kuvakulman pitää olla osa visiota, eikä kiinni penkkivalinnasta eli katsojan varallisuudesta. Lavateatteri- ja elokuva-alojen suhde on vastaava kuin kanankakan ja kukkasen (jostakin pitää aloittaa), mutta jos teatteriesitys filmataan osaavasti, lopputulos on leffa. Hamiltonin taltiointi tarjoaa poikkeuksellisen eläväistä kuvaa.

Alexander Hamilton on Yhdysvaltain perustajaisiä. Hän päätyi seteliin, muttei presidentiksi, eikä hänestä ole keskusteltu tarpeeksi, kokee säveltäjä, sanoittaja ja pääosanesittäjä Lin-Manuel Miranda. Hittimusikaali kertoo tarinan muinaisista valkonaamoista hip hop -painotteisesti ja kaikenkirjavien näyttelijöiden keinoin. Niin tässä sanotaan, ettei mies päätä, kuka hänen tarinansa kertoo, joten se on kylmien väreiden väärtiä, että tarinan kertoo vähemmistöpainotteinen kööri suurella intohimolla. Se mainitaan, että Hamilton vastusti orjuutta jo Yhdysvaltojen itsenäistyessä. Tämä on kuitenkin kertomus hänestä, hänen yksityiselämästään ja hänen aikansa poliitikkojen päällimmäisistä mietteistä; Yhdysvaltain sisällissotaan on puoli vuosisataa.

Miranda loi Disneyn Vaianalle harvinaisen osuvan "minä tahdon" -laulun ja Hamiltonin "My Shot" on yhtä pätevä. Sen aikana ulkopuolelta tuleva idealistinen nuori Hamilton vakuuttaa samanmieliset itsevarmalla lausunnallaan. Jos edeltävä biisi menikin tyyliin totuttelussa ja tekstityksen pakollisuuden pohdinnassa (suomea ei ole saatavilla), "My Shot" porautui suoraan selkäytimeeni ja loput kaksi ja puoli tuntia sujahtivat ohi mestarillisen impressionistista ja ilmaisuvoimaista kerrontaa ihastellessa.

"Hey yo, I'm just like my country.
I'm young, scrappy and hungry.
And I'm not throwin' away my shot."

Dialogi lauletaan tai räpätään. On useita tyylejä ja esimerkiksi poliittinen debatti voi olla rap-battle. Hienostunut lausunta kohtaa katu-uskottavan huulenheiton, jou mään. Kaikki on laskelmoitua, mutta ajoittainen illuusio improvisoinnista haihduttaa teoreettisenkin teennäisyyden tunnun. Tekele tekee viihdettä historian- ja politiikankurssista. Asiaa riittää, mutta kaiken voi esittää runoillen ja paljon voi lyödä leikiksi. Hauska on muun muassa pompöösi brittikuningas, joka kommentoi amerikkalaisten puuhia todellisuudesta kaikin puolin irtautuneena olevaisuutena.

En tiedä, haluaako Miranda kuulla, että hän on erikoisen nariseva ja rupsahtaneen pullamainen valinta nuoreksi kapinalliseksi, mutta koin senkin ominaisuudeksi: tuntuva halu johtaa maa kohti parempaa tulee sankarin sisältä, eikä isosta kullista, toisin kuin eräälläkin Captain Americalla (vastustan "big dick energyä"). Näyttelijävalintojen yleinen merkitys on vastaava, eli teos kutsuu keskittymään asiaan sen sijaan, että pyörittelisit silmiä sekoileville, etuoikeutetuille valkonaamoille vanhasta muistista. Pyöräytyksen saa tehdä, mutta jos niin teet, olet väistämättä ajatellut asiaa.

Lava pyörii. Kuva liikkuu enemmän kuin monissa perinteisissä filmeissä: joku vain höpisee, mutta tausta vaihtuu. Pyörimisen ja valaistuksen avustamana taustatanssijat tekevät kaiken sen, mihin yleensä tarvitaan kolme kuvausmaata ja tietokone: esimerkiksi surrealistisen hidas liikehdintä luo unenomaisuutta, jos sitä tarvitaan. Kerronnan sääntöjen asettamiseen käytetään hallittua toistoa eritoten mitä tulee "herrasmiesten" kaksintaisteluihin. Painoa kehittyy käänteille, kuluville vuosille ja (tavallaan pikakelatuille) ihmissuhteille, vaikka tyypit vain pyörivät tanssilavalla.

Kiitos lähikuvien (joita ilmeisesti ei otettu kesken normaalia esitystä) teos on intiimi ja liikuttava elokuva. Arvostan monia taltiointeja, mutta yleensä vertaan niitä "oikeaan elokuvaan" tai toiveeseeni sellaisesta. Tämä on puhdas suoritus. Perinteinen elokuvaversio voi häikäistä erilailla, jos sellainen tehdään, mutta ei jättää tätä DVD:n bonusominaisuudeksi, kun lavalla pyörimisen taide on viety huippuunsa.