Puupäiset nilkkiteinit polttivat vessan ilmeisesti rap-videon tehdäkseen. Olemme Britanniassa, joten poliisi ei ampunut selkään, vaan kurinpitotoimenpiteenä jätkät pistetään tavoittelemaan (olemassa olevaa) Edinburghin herttuan palkintoa. Tämä herttua on se etuoikeutettu kermapylly, joka palkattiin polkemaan maata nimellisesti johtavaa puolivallatonta diktaattoriämmää, jolle hän on sukua. Palkinto siis luonnollisesti symboloi sitä, että ehdokkaan on ryhdistäydyttävä! On suoritettava pitkä patikkaretki korvessa. Proper funny.

Nilkkien kylkeen tunkee nörtti, joka tahtoo päteä. Ilman ystäviä matkaa ei saa suorittaa, vaikka nörtti ehkä tahtoisi, kun kaverit käärivät kartasta sätkän. Tiedät yhteishengen kehittyvän, ja rutiini nopeutuu, kun jonkinsortin naamioitu herttua alkaa metsästää poikia kuin riistaa heitä selvästi odotettuaan. Onko tämä kohuleffa? Sanoin jo, että olemme siellä, missä on jotakin rotia huolimatta brexitistä ja muusta tulehtuneisuudesta. Trump-fanien metsästysoperaatio The Hunt oli kohuleffa. Kummassakin teoksessa tunnistetaan luokkayhteiskunnan osapuolet ja nauretaan heille.

Tyypit ovat niin tyhmiä, että jos yksi tahtoo orientoitua, toinen vastaa, ettei hän ole kiinalainen. Sitten on vielä erityisen tyhmä tyyppi, joka kysyisi ai lettujako, jos kaveri sanoisi aurinko paistaa. Surrealistisen typeryyden tehtävä on pitää liioiteltu typeryys kutkuttavassa epätasapainossa. Temppu toimii oivasti kuin rakastamassani Four Lionsissa, jos muut eivät. Four Lionsin hienouksiin kuuluu täyteläinen teema, terrorismi. Se, että uutuus kertoo "symbolisesti kaikesta" tyyppien kävellessä eteenpäin, ei ole legenda, jota muistella kiikkutuolissa, mutta leffa painaa duunia palvellakseen irtovitseillä. Yritän olla paljastamatta liian montaa, kun taas Four Lionsia ei voi spoilata.

DJ Beatroot räppää peniksestään, joten suomennokseni hahmosta olisi DJ Munajuurikas. Vielä tyhmempi jätkä ja poikien opettaja ja hienosteleva tappajaherttua ovat tuttavuuksia myös, mutta se puuroutuu, mitkä ovat kolmannen nilkin ja nörtin funktiot. He ovat liian samannäköisiä, ja ellen erehdy, myös nilkkiversio samasta pullanaamasta toimii hetkittäin järjen äänenä. Nörttikliseelle on standardisoidut vaatimukset, joihin tähdätään, mutta jotakin saattoi jäädä leikkaamon lattialle. Lopussa on spiikki, josta päätellen rennon sekoilun pohjana ovat sydämen äänet, mutta enpä lähtisi draamallista painoa kiittelemään.

Vitsit ajoitetaan napakasti. Ideoihin palataan, joten eteenpäinkävely kehittyy kehän kiertämiseksi. Jekusta tulee läpinäkyvä lopulta, kun esiteltyihin ruutuihin vedetään rakseja kuvainnollisesti ja kirjaimellisesti, mutta keskivaiheilla hallittu kaaos riemastuttaa. Suhtaudun hassunhauskoihin huumetrippeihin kyynisesti kuin kävelyyn, mutta nekin leffa ottaa omakseen energiallaan ja kontrastilla: 90-luvun näytönsäästäjät tapahtuvat karuissa nummimaisemissa, nistikandidaattien vetäessä vahingossa myös miestä vetelämpää kamaa.

Mukana on paikallisia juntteja ja pari kyttää, jotka väärinkäsityksistä johtuen innostuvat, että nyt on tännekin hyökännyt pikimusta huumejengi Lontoosta tai jotakin. Ei tarvise pää sauhuten pohtia, mitä leffaa yrittää milloinkin sanoa. The Hunt oli yhtä selvää pässinlihaa suorine selityksineen, mutta vastakkainasettelu oli intohimoisempaa eli jossain määrin kiehtovampaa. Get Duked! on hauskempi pätkä, joka tuskin stressaa saarnoille allergisia. Julistetaan tasapeli.