Öh, hyvää pride-viikkoa? Maanantain vuokrauutuus Butt Boy kertoo sarjamurhaajasta, joka työntää asioita takapuoleensa. Lapsia, eläimiä, ehkä poliisietsiviä. Joo. Näistä ei koskaan tiedä: monet eivät edes ole järin erikoisia. Tappajakondomi on ensimmäinen siunaamani saksalainen elokuva ja purevasta pimpasta kertova Teeth toimii. Ihraisesta nudistipapasta kertova The Greasy Strangler yrittää olla katsomiskelvoton, enkä edes muista, katsoinko (raiskauksesta parhaillaan syytetyn) Ron Jeremyn irtopeniksestä kertovaa One-Eyed Monsteria. Butt Boy liikkuu paremman parin välimaastossa.

Rytmi on lupaava, kun pyllypojan ylipirteä esimies kirjaimellisesti lyö rytmiä ja montaasi esittelee pyllypojan syntytarinan tehokkaasti ja turvautumatta tarpeettomaan karkeuteen. Chip on tavallinen keski-ikäinen sisältä kuollut mies. Proktologilla käytyään hän pyytää vaimolta pyllytoimintaa reilusti mutta mumisten. Se ei ole homoseksuaalisuuden merkki, kun ihmisellä on epäsuorasti stimuloitavissa oleva eturauhanen, joten pride-viittaus oli asiaton: heteroita tässä ollaan. Kun kotona ei saa, perseeseen pitää tunkea vauva.

Olennainen idea on vuosien aikahyppy. Chip tahtoo lopettaa ja hän onnistuukin. Keinona on AA-kerho, joten leffa ilmaisee ymmärtävänsä symboliikan salat, ja nyt pohdit, onko leffa vertaus rampauttavasta addiktiosta, Jammu-sedästä vai harmittomasta yksityisasiasta, josta puhuminen hävettäisi. Vastauksen puute eli hyvä pokerinaama on isoin vitsi. Teos syyllistyy paljaaseen takalistoon ja pariin repliikkiin tyyliin "pieru tulee", mutta yleisesti ottaen se ei käske nauraa. Ristiriitaisille mielleyhtymille hörähtelin.

Tyler Rice on luontaisesti hupsu kyttänä, joka hakee lohtua samasta AA-kerhosta ja päätyy vanhan tapauksen jäljille. Muikistelevalla karvanaamalla on Mick Foleyn ja Jeff Bridgesin tyylistä karismaa. Kytän ja pyllypojan suhde vertautuu klassisiin trillereihin, joissa sankari ja roisto ovat melkein ystäviä, mutta osaaminen ei riitä täysin ehyeen pakettiin. Imuvoimaisen perseen logiikkaa on turha pohtia, mutta siinä hieman kompuroidaan, miten kytän tutkimukset etenevät. Tarkoitan, että: David Fincherin ohjauksiin verrattuna. Se, mikä voisi olla 75-80 minuutin välitön (ja heti kaksi kertaa katsottava) kulttiklassikko, venähtää 90 minuuttiin.

Tyler Cornack ohjaa, kirjoittaa ja näyttelee mölkeröä pyllymiestä. Nollabudjetti voi jo itsessään johtaa hiomattomuuteen ja liike-energian häiriöihin, joten en näe syytä, miksei hän voisi nousta 200 miljoonan dollarin liigaan: perseillen myös James Gunn ja Peter Jackson aloittivat. 80-lukuun ehkäpä viittaava pinnallinen puoli ei välttämättä tuo Oscaria, mutta sävelkorva, värisilmä ja saksikädet ovat sitä tasoa, että hullu idea voidaan jättää pitkälti mielikuvituksen varaan. Leffa on mauton kuin splatterit, joissa muoviukoilta pullistuvat silmät, mutta ovelammin. Leffa on psykologinen splatteri (?). Jokin toki roiskuu.

Pohdin aikani teoksen kantaa pyllytoimintaan, löytyyhän maailmasta kaikenlaista myrkkyä, kuten vaarallisten ja vaarattomien taipumusten rinnastamista. Ehkä leffan homofobisin repliikki vahvistaa, ettei leffa ole homofobinen: poliisi vähän "keventää" tunnelmaa, kun äijät ovat kahdestaan lounaalla, mutta perusrealistinen tölväisy on lähinnä silmänisku, kun poliisin ottaminen pyllyyn ei ole pahiksen tavoite. Ei sillä, etteikö se voisi olla vielä korkeamman tason legendaa, jos toinen tai molemmat sitä tahtoisivat.