Charlie Kaufmanin edellinen ohjaus Anomalisa sai ansaitusti kiitosta herkästä aikuisten lemmestä, vaikka taustalla kyti kosmisen kyyninen vitsi. Vastaavasti i'm thinking of ending things kertoo siitäkin, mistä se vaikuttaa kertovan, sillä se puoli on rikas ja moni löytää siitä itseään, vaikkei siinä ole kaikki. Kosminen vitsi on jälleen kyyninen ja sekä kärkevämpi että sekavampi kuin viimeksi, joten sitä ei voi ohittaa ja draamapuoleen kiintyvä saattaa tuntea olonsa petetyksi.

Eivätkä kaikki draamaan kiinny. Jos istahdat tv:n äärelle hypittyäsi kukkakedolla, Kaufman saattaa irrottaa elämänilon kuin liekinheitin. Negatiivisemmin orientoitunut (masentunut) katsoja voi kokea Kaufmanin lempeänä seuralaisena, sillä vaikka Kaufman koko nihkeää maailmankaikkeutta inhoaisikin, hän ei tee negatiivisuutta lisääviä johtopäätöksiä, vaan onanoi melankoliassa.

Pariskunta on matkalla tapaamaan miehen vanhempia reilun kuukauden seurustelun jälkeen. Nainen miettii suhteen lopettamista. Nainen on hieman eläväisempi tai levottomampi kuin jörrikkä vieressä, mutta kummatkin ovat keskiluokkaisia älykköjä, joilla on kyky ymmärtää toistensa viittauksia, vaikkei aihe olisi tuttu. Osana sutkautuksia leffa kommentoi omiakin tyylivalintojaan, joten kyseessä on metafiktiota (ja impressionismia, ja sanaa X, jota en tiedä). Jos älli ei ole onnea tuonut, niin tämä voisi olla kivuton suhde, jos sitä tottuu matalan tason kiusallisuuteen. Nainen fiksusti pohtii, onko hän lopettanut elämisen päädyttyään helpolle tielle - suhde tuntuu jatkuneen jo ikuisuuden -, mutta eiköhän hän ymmärrä, että liikaa odottava voi jäädä ilman. Pohdinta on kiinnostavaa jo itsessään.

Pariskunta puhelee autossa niin kauan, että ehdit kysyä, onko koko leffa siinä, mutta lopulta vanhemmat tavataan keskellä korpea ja lumimyrskyä. Äiti on kroonisesti hysteerinen kikattelija ja isä mielikuvitukseton juntti, mutta he ovat kohteliaita. Kemiat eivät natsaa, mutta kaikki yrittävät vilpittömästi. Miehen ja vanhempien välillä on hieman vanhaa kaunaa, mutta milloinpa sitä ei olisi, nainen tiivistää. C'est la vie. Loppu?

Reagoin fyysisesti vahvimmin vaiheeseen, jossa suhteellisen simppeli tarina otti selkeitä askeleita niin sanotusti kummitustarinoiden suuntaan. Yllätys se ei ole, sillä Kaufman kyseenalaistaa aina todellisuuden luonteen ja käyttää säännönmukaisesti epäluotettavia kertojia painottaakseen, ettei todellisuus ole ainakaan sitä, mitä yksilö väittää. Tillin tallin -meininki on teknisesti ajatellen irtonaisempaa teemojen pudottelua ja vaikkei huomioni koskaan lopahtanut, Kaufman on säilyttänyt intiimin tason osuvamminkin.

Kaufman seuraa pääpiirtein Iain Reidin romaania, jonka tiivistelmän luin leffan jälkeen, mutta hän tähtää ylimääräisiin aivopieruihin. Yhtälössä on hitusen kiusallista se, että koin hyvin henkilökohtaisesti Kaufmanin Anomalisan ja Synecdoche, New Yorkin ja kaikkien viittauksien, vertauksien ja älyllisten kolmoisvolttien keskeltä löytyy jokaisessa tapauksessa sama selväpiirteinen teema. Et välttämättä tiedä leffat nähtyäsikään mihin viittaan, mutta lyhyt lause sen selventäisi. Vain tämän verran väliä asialla on: Tim Burton antoi kaikkensa Batman - Paluulla ja Saksikäsi Edwardilla ja sitten hän "vain" mukaili itseään, ja tänään kysyin ensimmäistä kertaa, onko (onnellisesti jo kuusikymppinen) Kaufman sillä tiellä. Kokonaisuus on kyllä omanlaisensa; enkä tajunnut kaikkea yhdellä katselulla. Jos jopa Kaufman pettäisi - i'm thinking of ending things?

Historiallisen huonona elokuvavuotena tämä on selkeää kärkeä itselleni, kuten Kaufmanin aiemmat olivat kovemmassa kilpailussa. Leffa on nätti ja se puhuu itse siitäkin: konkreettinen sisältö yhdistettynä mahdollisuuteen ajatella omia ja tuntea myös juttuja, joita ei tee mieli pukea muuttumattomiksi sanoiksi, on täysi kombo. Siinä onnistui tänä vuonna myös The Midnight Gospel.