Dark, Biohackers ja nyt tämä? Se on sattumaa, että ryhdyin katsomaan saksalaista scifiä haaveiltuani fasismiin vajoavien amerikkalaisten boikotoinnista. Don't mention the war!

Alaotsikko on outo, sillä eritoten englanninkielinen versio "You're One of Us" vaikuttaa viittaukselta 1930-luvun Freaksiin, joka kertoo oikeasti erikoisista ihmisistä. Tämä supersankarileffa ei varsinaisesti kopioi edes X-Meniä, joka on kertovinaan kaikista vähemmistöistä, vaan yksi esikuva lienee Unbreakable, jossa pulliainen tarvitsee jaksuhalia. Leffojen standardeilla Wendy pärjäilee, mutta perheellisellä pikaruokalan tarjoilijalla on taloudellisia vaikeuksia ja stressiä. Se piristää, kun hän huomaa olevansa megamörssäri-Justiina jo syntyjään.

Unbreakable on kelpo tavoite, jos Euroopassa tällaisia viritellään, mutta vertaukseni lupaa liikaa tai liian vähän. Vähemmän voi olla enemmän: kaipailin oivaltavaa tai edes sisäistä logiikkaa syleilevää draamaa. Leffassa on sarkastisia Kick-Ass-aromeita ja kliseisimpiä kliseitä, joiden myötä se menee hukkaan, että Wendy ansaitsee alustavat sympatiat. Joku samaistuu häneen vahvasti vaiheessa, jossa hän luopuu rajoittavista mielialalääkkeistä ja syleilee kätkettyjä voimia. Hän välittää perheestään, mutta maanisesti päristessään hän innostuu liikaa, joten maistat mahdollisuudet. Poukkoilen itsekin alakulon ja ylikulon (?) välillä, joten tahtoisin siunata vertauksen.

Eräs klisee on se, että hämärä taho pyrkii kontrolloimaan supertyyppejä. Voimat symboloivat voimaantumista - mutta on isompi vastavoima! Plus miinus nolla? Pannukakku lässähtää, vaikka hahmovetoiseen suuntaan pyritään palaamaan. Keskeinen ongelma on kliseistä innostunut "Sähkömies". Kuiva jätkä on nörtti ja miesselittelijöistä kiusallisin: muistanet, katsoja, Pihtiputaan Sanomien Mustanaamio-stripit, ja oi joi, sellaista ihmettä sä nyt katsot, hän melkein visioi.

Huulta heitetään osuvastikin, ainakin alussa. Itsetietoisuuden alkeita esiintyy. Sähkömies jää kuitenkin Kick-Ass-kuvioiden kesäteatteriversioksi: hän ei symboloi asiaa, joka tekijöitä piinaa, vaan pakollisia polkuja. Yleisemmällä tasolla sitä toivoisi, ettei kukaan enää ihmettelisi supersankareita, kun he ovat populäärikulttuuria hallitseva idea. Mitä jos Suomessa tehtäisiin tällainen? (Sysipaskaa Rendeliä ei lasketa.) Jos poliisit eivät usko, että nainen hakkasi yksin viisi miestä, he voisivat nauraa siksi, ettei Suomessa mitään supereita ole - vaikka muualla olisikin. Se ei olisi lässytystä, vaan realistinen vertaus maassa pitkään esiintyneistä asenteista. Kaiken voi kytkeä johonkin kiinteään.

Mukana heiluu myös kuolematon mies, joka on timmi pummi (hipsteri). Loppuspiikki koettaa maalata kuvaa vielä laajemmasta yhteisöstä, josta ei saatu hajuakaan. Bongaa logiikkavirhe: "He sanovat, että olemme sairaita, hulluja. Vaaraksi yhteiskunnalle. Mutta todellisuudessa he pelkäävät meitä." Eiköhän kuvattu friikkiys ole sitä sorttia, että firman pikkujoulujen kissanainen sanoo miau. Tunnelataus ei vakuuta ja pinnallisempi fantasiointi on selkeästi vastaavien teosten mukailua minibudjetilla. Voin kritisoida itseänikin epäreiluudesta: arvosana olisi todennäköisesti 1 tähti, jos mahtava Marvel kehtaisi aloittaa tv-sarjan näin kaavamaisesti.