Vilkaisepa tämä, jos tahdot arvostaa Joker-leffaa enemmän. Saatat saada hyvät naurut ja toisaalta likaisen olon, millä en viittaa kuvaston kärkevyyteen, vaan tulkintaani tekijöiden mielentilasta. John Travolta näyttelee alle kymmenvuotiaan tasolle jäänyttä fanipoikaa, joka vainoaa tähtinäyttelijää, jonka kivekset tärisevät kroonisesta raivosta poutaisenakin päivänä. Leffan maailmankuva on myrkyllinen, kyyninen ja lohduton, joten onnekkaasti ylilyönnit sallivat jännitteiden purkautua.

Ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Limp Bizkitin nokkamies Fred Durst, jonka kokemuksista leffa on inspiroitunut: häntäkin on vainottu. Mitä tulee mieleen Limp Bizkitistä? Narisevat nilkit uhoavat ja kertosäkeessä lauletaan möölö möölö möölö, möölö möölö möölö? Vastaavat katunilkit kiusaavat Travoltan hahmoa Moosea. Kun myös (Limp Bizkitiä kuunteleva!) fiktiivinen näyttelijä Hunter Dunbar kohtelee kaltoin yli-innokasta ykkösfaniaan, Moosella kilahtaa.

Jo nuo nimet ovat kyseenalaisia. Ovatko luonnonlait sekaisin, kun ylipainoinen, pottakampauksella kruunattu nössö-Hirvi eli omegamies kehtaa häiritä timmiä Metsästäjää eli alfaurosta? Hunterin taloudenhoitajan nimi on Dora. Onko Seikkailija Dora ainoa latino, jonka Durst tietää? Mairittelevin tulkinta ei sinänsä ole kaukaa haettu: jos huonoja päätöksiä tekevä Hunter on Durstin avatar, Durst ilmeisesti haluaa tutkia kriittisesti omaakin pallihikeään. Tästä huolimatta leffa tuoksahtaa siltä, että miljonääritaiteilijat potkivat vammaisia ja Hollywood-bulevardin amatööriviihdyttäjiä, ja ehkä kunnioittavat kieroja paparazzeja arkkivihollisina. Sellainen on Moosen ainoa ystävä. Pahimmat pahikset ovat liittoutuneet!

Moose esiintyy bulevardilla itsekin. Hän käyttää kaikki rahansa kauhuleffarihkamaan. Alussa koomisuus on periaatteessa tulkinnanvaraista. Tosielämä on täynnä pilipaliporukkaa, joten Travoltan suoritus ei ole asiayhteydessä aivan yhtä järjetön kuin meemeissä, joihin se on päätynyt, mutta kun tällainen hanttihommahihhuli asuu lavastetusti projektorin ja popcorn-koneen kanssa, mieleen tulee Batman Foreverin Arvuuttaja eikä niinkään Joker-leffan pyrkimys ankkuroida tarina realismiin. Vaikka musta huumori olisi tavoite, se ei ole ainoa sellainen, ja Travoltalla on liian kivaa, jotta kama toimisi vahingossakaan draamana tai jännärinä. Kukaan Tropic Thunderin nähnyt ei jätä väliin tilaisuutta puhua "täysvajaasta" suorituksesta. Se on näkemisen arvoinen.

Ennen pitkää: läskistä, nolosta havaijipaitamiestä kehittyy ihailemiensa kauhuleffojen hirviö, eli kartanossa huomaamatta sipsutteleva kyttääjä, jota pirun hyvillä unenlahjoilla siunattu isäntä ei huomaa. Tämä varmasti on salilla käyvien mageiden miljonäärien aito kuumepainajainen, mutta Hunter on vastenmielisin uhri miesmuistiin (jopa The Huntin oikeistojuntit ovat mukavampia), joten signaalit menevät sekaisin. Jonkinlainen moraalipeli tämä on olevinaan, mutta sitä ei määritellä, mitä hahmojen pitäisi elämällään tehdä. Koska maailma on täynnä pilipaliporukkaa, ei se ihme olisi, jos uhoräppäri Durst yrittäisi sanoa jotakin pimeää, vaikken painota sitä tulkintaa.

Olennaista on se, että elokuvan yritykset ymmärtää Moosea herättävät heti ajatuksen, ettei tämäntyyppistä ihmistä totisesti ole ymmärretty. Jokerin ohjaaja ja kirjoittaja Todd Phillips on kyseenalainen hyypiö myös ja hänenkin teoksissaan on märehdittävää, mutta sitä ei tule ihmeteltyä, miksi yhden leffan tähti nappasi Oscarin ja toiselle lohkesi Kultainen vattu.