Tälle viikolle Netflixin algoritmi tilasi leffan, jossa pillereistä saa supervoimat ja modernin köyhälistön ongelmiin viitataan. Toteutuksessa on taitoa ja työn iloa, vaikka algoritmi taisi väsätä kässärinkin. Pääpiirtein Project Power on kyttäjännäri, jossa klubeilla ja satamassa notkuva mafia pitää muussata. En kuvaile superkohtauksia päälleliimatuiksi, sillä hykerryttävän hektinen kameran heiluttelu ja tehosteiden yrjöäminen päälle johtavat selkeisiin huipentumiin. Se on puutaheinää, että pillereillä saa eläinten voimat (lehmällä on neljä mahaa, joten heti pillerin rikkouduttua sinullakin on ja voit pieraista otsonikerrokseen banaanivaltion kokoisen aukon), mutta se tunne tavoitetaan, että kun seuraamukset ovat arvaamattomia ja lyhytkestoisia, jo pillerin vieminen huulille pärisyttää.

Algoritmimaisuudella tarkoitan sitä, ettei visio koskaan tunnu osiaan suuremmalta. Joskus jotakin odotin, mutta paljonpa väliä on kohtausten järjestyksellä. Jamie Foxx on taas kerran muikea arveluttavana mysteerimiehenä, joka etsii pillereiden levittäjää ja tytärtään. Joseph Gordon-Levitt tulkitsee "rakastamaamme" "suoraselkäistä" kyttää, joka "oikeamielisesti" rikkoo lakia: amerikkalaisten pitäisi luopua näistä villin lännen mulkvisteista vähintään vuosikymmeneksi, vaikkeivät ne minua häiritse. Kyttä vetää pillereitä itsekin. Se hänestä: suorittajamiehellä on vauhdikkaita ja vekkuleita hetkiä, mutta katsoin leffan eilen, enkä muista hahmonkehityksestä mitään. Kyttä & mysteerifoxx ovat sattumalta olemassa yhtäaikaa, eivätkä niinkään Riggs & Murtaugh.

Molemmat kytkeytyvät kolmanteen tyypiin, missä Foxx vetää pidemmän korren. Symppis tyttö on päätynyt diileriksi. Opiskelu ei innosta, mutta hän on lahjakas freestyle-räppäri. Katukulttuuri vetää raksin niin moneen ruutuun, että joku keksii elämän tarkoituksen, ja se kieltämättä on mainio kohtaus, kun tytärtä etsivä mies vakuuttuu isähahmoa etsivän tytön lahjakkuudesta. Näen kuitenkin totuuden kuin Neo näkee The Matrixin koodin: algoritmi jätti tilaa ihmisten rustaamille "silauksille", jotka eivät aidosti vaikuta juoneen.

Leffa haihtuu mielestä kuin eilinen tinneri, koska tappelun koristelu ei ole tarinankerrontaa, ja ilman tarinankerrontaa et tiedä, onko esimerkiksi "I'm too old for this shit" hyvä repliikki. Lihaisa tarina ja sanoma, jota saa itse ravistella, voisi rakentua vaikkapa sen huomion ympärille, että muotihuume voi tappaa jo ensimmäisellä kokeilulla. Nyökyttelin sille, että liekkimiehellä on pysyviä palovammoja käyttökertojen välissä, mutta sivumaininta ei liho. Pidän Josephin rennosta virnistelystä, mutta kun superkohtausten hyökkäävyys tekee nykyiselläänkin vaikutuksen, on helppo kuvitella, miten jäynää olisi, jos Joseph yrittäisi epätoivoisesti päästä irti pillereistä ja käytöllä olisi seuraamuksia hänellekin.

Koko julistekolmikko olisi ansainnut tasoja lisääviä oikolukukertoja. Liike-energiasta voi olla montaa mieltä esimerkiksi kun huomio on tilttailevassa jäälyylissä sankarin sekoillessa taustalla, mutta näistä lyhyistä purskahduksista nautin. Se, että pahuusjuonen "scifipuoli" tuo mieleen terävämmät X-Men-sarjakuvat, ja se, että alkuvuonna nähtiin Bad Boys For Life, joka tietää miten klassiset kyttäjännärit toimivat kokonaisuutena, auttavat säilyttämään akateemisen kyynisyyden, mutta ajanvietteeksi tätä kehtaa suositella. Teos menee päässäni mappiin "Heh", eikä kirjahyllyyn "Fuck my life (Netflix)".