The Peanut Butter Falcon on kohtalaisen hyvin ohjattu kotivideo, jossa Shia LaBeoufin näyttelemä huithapeli Tyler ja hoitokodista karannut Down-henkilö Zak kävelevät eteenpäin. On muitakin niminäyttelijöitä ja vetisissä maisemissa on postikorttien kauneutta, joten kyseessä ei ole klassisin esimerkki hyväntahtoisesta tuhnusta, jonka ammattilaiset kiersivät kaukaa. Kahmitut tunnustukset ovat kuitenkin osallistumispalkintoja.

Zakilla ei ole perhettä, eikä hänelle ole keksitty vanhainkotia osuvampaa soppea. Suolavesijuntin painikouluvideo on hänen uskontonsa, joten koulua päin hän kävelee. Eläisimmepä jo maailmassa, jossa tehosteiden hinta ja lakien löysyys sallisivat tehdä eksentrisen draaman, jossa Zakin kaltainen hobitti kasvaa vähitellen - ilman ennakkovaroitusta - André the Giantiksi. Zakia näyttelevässä Zack Gottsagenissa on vastaavaa lempeän röllin karismaa kuin noin kaksi metriä pidemmässä Andréssa.

Siltansa polttanut Tyler hämmästyy, kun Zak löytyy puolialastomana paatista, mutta mutkan jälkeen Tyler ilmoittaa itsetietoisesti, että kirjallisuuden klassikoita mukaileva patikointi on alkanut. Katsotaan siis pari kivaa montaasia ystävyyden syvenemisestä ja miesten miehistymisestä ja käydään moikkaamassa Tom Bombadilia. Bombadil on aina virhe.

Jatkan hokemaani: vaihtelun vuoksi, ihan vain parin vuoden ajan kaikkien perusroolien kuten Captain American ja James Bondin pitäisi mennä Octavia Spencerille, musikaalikissoille ja/tai Gottsagenille. Olen tylsistynyt ja kuolemanvakava. Osuvasti rajatut perusleffat ovat harvinaisuuksia myös ja Peanut Butter Falcon palvelee, kun Tylerin riitely muiden mulkunjatkeiden kanssa painuu taka-alalle ja kyse on kauniista bromanssista. "Tarinaa laajentava" (tarinaa supistava) kama eli Bombadil, showpaini ja Tylerin ja Zakin hoitajan kiehnäys menevät lupausten herättelyn jälkeen yhtä nihkeäksi tyhjäkäynniksi kuin - itseasiassa kaikki tosielämässäkin, kun paikalla on yli kaksi ihmistä. Kolmas pyörä pitäisi kieltää.

Ainakin LaBeouf on käyttänyt ajatusta visioon, jossa Tyler on kohtalaisen sivistynyt, vaikka elämä on ajanut hänet likaiseksi rantapummiksi, joka tekee huonoja päätöksiä impulsiivisesti. Tutkielma hänestä tämä ei ole, vaan Tyler on kärjistetty ihannekamu holhoamiseen tylsistyneelle. Se on ominaisuus, kuten triviatieto vahvistaa: leffa kirjoitettiin leffatähdeksi tahtoneen Gottsagenin ehdoilla. Pitäisikö antaa anteeksi se, että lopetus vaikuttaa Gottsagenin itsensä kirjoittamalta ja silmiä pyörittelevien tavisten väkinäisesti toteuttamalta? Osittain kyllä? Ruusunpunaisissa laseissa pitää kuitenkin olla isoäidin vahvuudet, ennen kuin tarina tuntuu inspiroivammalta kuin se tarina, että Gottsagen sai töitä tästä teoksesta ja toisestakin. Hän pääsi myös jakamaan Oscar-palkinnon.

"The Peanut Butter Falcon" on Zakin paininimi. Se on uskottavaa ja sympaattista, kun Zak valitsee nimekseen ihan vain Haukan. Maapähkinävoihaukka on poikien luonteva sisäpiirivitsi. Tämä riittää. Idealle saa hakea fiktiomaista huipennusta - jo puhutteleva sivulause voi tehdä otsikosta ikonisen -, mutta liikaa yrittäessään leffa ampuu itseään jalkaan ja kerjää vertailua aivan toisen kaliiberin teoksiin. Mm. Beasts of the Southern Wild ja Swiss Army Man panostivat visionäärisesti lapsen ja pöpin näkökulmiin.