Lupasin olla kritisoimatta menneisyyteen sijoittuvia ihmisoikeustarinoita kuluneiksi. Ei muttia. Tosin: on jännittävämpää katsoa moderni kertomus, joka ottaa harkitun askeleen fiktion puolelle. Thelma & Louise vahvisti kurssin, kun miehiin turhautuneet naiset teloittivat raiskausta yrittäneen mulkun ja kieltäytyivät antautumasta patriarkaatille. Vastaavasti Queen & Slim kertoo tummasta pariskunnasta, joka päätyy epätoivoiselle pakomatkalle, kun aseella ilman syytä huitonut rasistinen kyttä saa mitä tilaa. Esimerkiksi George Floydin tarinan saa kertoa siten, että hänet ajan kanssa inhimillistetään ja lopputeksteissä ihmetellään arkistomateriaalia mellakoista, mutta kun traagisen tuttu tarina vaihtaa suuntaa, uusia mahdollisuuksia ajatteluun avautuu.

"Queen" ja "Slim" lienevät nimimerkkejä Tinderissä. Ensitreffit alkavat kuin unelmissani: muija on ylpeä, äkäinen, miestä pidempi ja avoin siitä, mikä häntä miehessä ja maailmassa ärsyttää. Mies on meitä, jotka eivät herkästi valita väärästä ravintola-annoksesta. Hän ei ole hengetön hernepussi – kuten ammuskelu viimekädessä vahvistaa –, vaan hän puolustaa itseään ja kyseenalaistaa naisenkin näkökulmat jämäkästi kuin veneestä pudonnut, joka ei ui, mutta ei hukukaan. Jo se on liikaa valkoiselle poliisiparalle, puhumattakaan naisen sarkasmista, joten taas mentiin.

Tiedät amerikkalaisen kytän voivan toimia niin kuin esitetään. Et ole varma, lähtisikö kukaan kunniallinen siviili vahinkolaukauksen jälkeen kaahaamaan kohti maata, jonka kanssa Yhdysvalloilla ei ole luovutussopimusta. Leffa tuplaa panokset ilmoittamalla, että Queen on asianajaja: hän jos joku tietää systeemin. Hän vertaa antautumista orjuuteen, mitä tuetaan pikaisella otoksella pakkotyöstä ja mikä on hyvinkin perusteltu vertaus Jenkkilää enemmän ihmetelleille. Kulttuurin ja uutisten suurkuluttajana tiivistän suhteeni maahan sitaatilla "I wish I knew how to quit you".

Kuollut kyttä edustaa kärkevimmin järjestelmää, jonka korjaamista hidastaa paskapaperi nimeltä perustuslaki, joka oli satoja vuosia sitten edistyksellinen, paitsi mustien kannalta ja erinäisiin tuhansia vuosia vanhempiin filosofioihin verrattuna. Entäs kansa? Kiinnostavasti useimmat mustat ja valkoiset suhtautuvat karkulaisiin joko kannustaen tai välinpitämättömästi: kukaan ei ole yllättynyt tapahtuneesta. Arkinen piittaamattomuus jopa tappamista kohtaan on sitä, mitä nähdään yleensä köyhistä diktatuureista kertovissa slummidraamoissa, ja maa saattaakin olla yksiä vaaleja vaille sellainen. Karkulaiset ovat sankareita toisille epäterveellisissä määrin, mutta leffa ei erityisesti juhli sellaisia näkökulmia. Slim tiivistää, että hyväksyntä rakastetulta olisi somaa, mutta muu kouhkaaminen elämässä on turhaa.

Olisin toivonut aloituskohtauksen jatkuvan loputtomiin kuin Rakkautta ennen -trilogiassa. Se on hieno ja harvinainen tunne, kun ideaelokuvan idea tuntuu tulevan hahmojen tielle: yleensä kun lähdet katsomaan meteoriittia ja saat tarinan isästä, joka koettaa päteä elämässä viime hetkillä, meteoriitti vaikuttaa hyvältä diililtä kaikille, joten paljonpa jännittää. Jodie Turner-Smith ja Daniel Kaluuya tekevät kiitettävän herkät, elokuvaa paremmat suoritukset, ja heidän kemiansa pitäisi saada pulloon. He ehtivät jatkaa romanttista puolta, mutta keskivaiheilta löytyy röpelöistä mustaa huumoria ja Queenin historian selittelyä, joka maistuu liikaa käsikirjoitukselta. Loputon Rakkautta ennen -keskustelu voisi tulla myös pakomatkan muodossa, mutta jos jatkan vanhaa sotaani eteenpäinkävelyelokuvia vastaan, niin näissä tilanteissa, joissa erinäisten (ei kaikkien) kohtausten järjestyksen voisi vaihtaa.