Vihdoinkin tästä saa puhua. On yksi fantasia ylitse muiden, joka saa meidän suvaitsevaisten, puita halailevien, vegaanisten pasifistien mättäät kostumaan ja soijanakit sojottamaan: konservatiivisten valkoihoisten duunarien teurastaminen viimeiseen mieheen, naiseen ja lapseen. Tuo oli vitsi ja se pitää erikseen sanoa. The Hunt onnistui nousemaan kohuleffaksi, vaikka se kertoo ironisesti siitä, mitä internetissä möyhöttävä äärioikeisto pelkää todistettavasti, eikä hipin salatuista päiväunista. Jos vaadit tasa-arvoa ja tahdot naureskella vasemmiston peloille, niin esim. Schindlerin lista on ihan katsottava.

Pöheikössä metsästetään juntteja, tai: sovitaan, että tavallisia ihmisiä. Vain muutama uhri harrastaa maahanmuuttokritiikkiä tai muuta kyseenalaista ennen kuolemaansa, joten heidän viallisuutensa on hullujen murhaajien väite. Uhreista käytetään sanaa "deplorables", jota Hillary Clinton käytti Donald Trumpin kannattajista. Heille annetaan aseet ja hehän osaavat niitä käyttää, mutta toki murhaajilla on epäreilu yllätyksen etu. Yksi uhri on harrastanut uhanalaisten eläinten teloittamista (kuten Trumpin pojat), joten on pääteltävissä, että murhaajat tahtovat osoittaa ylemmyytensä antamalla saaliille tilaisuuden.

Murhaajien verenhimo menee yli-innokkaan vasemmiston vertauskuvallisena kritiikkinä, mutta siinä ei totisesti vertauskuvia tarvita, kun oikeiston salaliittoteorioita ihmetellään. Vilpittömämpää vasemmistokritiikkiä edustaa toistuva vitsi, jossa murhaaja ei ehdi montaa sanaa sanoa, kun kaveri tai hän itse on heti pohtimassa, oliko kyseessä passiivisaggressiivista vihapuhetta tai vakavan asian vähättelyä. Mitään ei saa sanoa, vaikka vasuri voisi käyttää energian hitusen tärkeämmän moraalisen dilemman pyörittelyyn.

Perusidea on sketsimäinen, eivätkä hahmot nouse sen huomion yläpuolelle, vaikka elokuva löytää keinoja venyä 90 minuuttiin. Keinoille sopii nyökätä, mutta niihin ei kannata ihastua: uhrit rinnastetaan pakolaisiin, joita osa heistä vastustaa, mutta se ei ole leffan salattu todellinen idea. Perusasioita pantataan sekä päähenkilöstä että nimekkäimmän näyttelijän Hilary Swankin hahmosta, joten samaistumispinta jää vähäiseksi yleispätevistä syistä, eikä suinkaan siksi, että olisi vaikea valita, kannustaako "alienia vai predatoria". Kauhussa useinkin asetetaan virheitä tehnyt ihminen jonkinlaista moraalista näkökulmaa symboloivaa hirviöitä vastaan. Leffa on ensisijaisesti raakuuksiin panostavaa toiminnallista hömppää, jossa on kummankin osapuolen kuollessa tarkoitus huvittua epäselvyydestä: milloin ja kenen on tarkoitus tuulettaa? (Ei kenenkään.)

Kahden sanan syväanalyysi älyllisistä ulottuvuuksista: Damon Lindelof. Kirjoittaja Lindelof ansaitsee taputuksen päähän yrittäessään enemmän kuin useimmat, mutta hän ei kykene viemään ideoita maaliin. Tämä pikainen pläjäys ei satu siten kuin esim. Lindelofin Watchmen (joka alkoi eeppisesti), mutta kun leffan nähtyäni huomasin nimen, ymmärsin miedosti ristiriitaisen fiilikseni olevan brändin mukaista. Useampi repliikki viittaa somesta ja jenkkiuutisista tuttuun kähinään ja viittausten ajoitus on pikkunäppärää, mutta oivaltavuus olisi vahva sana. Tarinoita ihmisjahdista on lukemattomia, mutta kirpeän moderni kuorrutus tekee välipalasta maistuvan. Jatko-osia ei luultavasti tarvitse katsella, kiitos koronaviruksen (joka toisaalta sopisi jatko-osan aiheeksi).