Kontrolloiva ja väkivaltainen poikaystävä muuttuu näkymättömäksi tieteisjännärissä, joka on vuoden isoin hitti pienen budjetin huomioiden. Jos rakastit Tom Cruisen flopannutta The Mummya ja jäit toivomaan, että Johnny Depp tähdittäisi The Invisible Manin tyyriimpää versiota, kuten alunperin oli tarkoitus, niin - öh - oletko lukenut viimeaikaiset lööpit Deppin yksityiselämästä? Niihin ja tähän on tyytyminen.

Elisabeth Mossin näyttelemä Cecilia pakenee pahan pojan Iron Man -kartanosta, mutta Cecilia joutuu kohtaamaan myös myrkyllisen suhteen kaikki mahdolliset ja mahdottomat (realistiset, vertauskuvalliset ja yliluonnolliset) jälkivärinät. Ymmärtäviä olkapäitä riittäisi, jos ex-mies "vain" kiusaisi netissä. Tuttu poliisi osaisi auttaa, jos äijä silminnähden kyyläisi nurkan takana. Cecilia saa kuulla olevansa vainoharhainen, koska ex ensinnäkin lavastaa kuolemansa.

Se herättää kunnioitusta, miten osuva asetelma on. Tarina hullusta puolisosta on heti sisäistetty. Jos katsojalla on tarve nähdä ylimääräinen painotus, se luultavimmin on läsnä vähintään symbolisesti: ehkä haluat nähdä tämän tarinana myös lähimmäisten loukkaavasta välinpitämättömyydestä tai vertauksena piinatun mielen yrityksestä eheytyä.

Visioon ei kuulu miehen kunnollinen esittely. Häntä ei juuri nähdä, eikä hän ole puhelias kummitus. Tämäkin on ominaisuus, jos rakennat omaa totuutta, eikä kukaan odottanut tämän olevan ihmissuhdedraama, mutta olisi se komeaa, jos leffa naamioisi tekijöiden sydäntä painaneen asian scifiksi sen sijaan, että rahastukselle löytyi teema. Studio pyysi penninvenyttäjä Leigh Whannellia kehittämään jotakin heti kun Depp-versio oli haudattu. Whannell onnistuu monessa mielessä, mutta jälkimmäisellä puoliskolla tilaustyön maku on selvä, kun "tarina nousee uudelle tasolle", eli taantuu perinteisemmäksi trilleriksi.

Kuten viimeksikin väitin, 90 minuuttia riittäisi mainiosti, kun helppotajuiseen konfliktiin on löydetty henkilökohtainen näkökulma ja sen sisäistänyt näyttelijä. Mossilla on eräät alan jännittävimmistä kasvoista osaamisen ja mollivoittoisen muotoilun johdosta. (Jos hän olisi Hearthstone-kortti, hän antaisi kaikille muille murloceille +2 elinvoimaa!) Hän tietää täsmälleen, kuinka tehdä Cecilian hädästä perusteltua ja samaistuttavaa ja silti sellaista, että sivuhahmot ymmärrettävästi pitävät akkaa hulluna: tunteellisessa tärähtäneisyydessä voi olla tietäjän tunnistama itsetietoisuuden pilkahdus. Elokuva on yksin Mossin, mutta kahden tunnin kestossa on löysää, joka sallii huomisen ostoslistan käydä mielessä, kun taas 90 minuutin Greyhound piti allekirjoittaneen tiukasti Tom Hanksin päässä.

Paranormal Activityt vapaaehtoisesti katsonut osaa arvostaa jo sitä, kun huushollia tuijotetaan toivoen, että jokin heilahtaisi, mutta on mukana isompiakin ideoita. Whannell todisti minibudjetin Upgradella olevansa sankari ohjaajanakin, kirjoitettuaan luovasti useampaa kauhusarjaa. On loogista veikata, että hän on vahvimmillaan viritellessään outoja tempauksia ja käänteitä, eikä moni enempää hömppää 7 miljoonalla dollarilla tarjoa, mutta vähempikin riittäisi, eikä itsetarkoituksellinen kikkailu missään vaiheessa tunnu arvokkaammalta kuin pahan pojan elävöittäminen voisi olla. 90 minuutin version ei tarvitsisi sanoa pahiksesta muuta kuin että katsopa Mossin reaktioita, joten yliajalle meneminen turhauttaa, kun kristallinkirkkaat vedet vain sumenevat syyttä suotta.