"Täältä tulevat herrasmiehet, tuovat tuhon merrassaan! Kaupunki kumotaan kyljelleen, on kelpo poikia kerrassaan!" - YUP

Toisin sanoen väkivaltaiset ja röyhkeät, mutta karismaattiset huumerikolliset puhuvat hassusti. Hugh Grant kuulostaa Wallace & Gromit -hahmolta houriessaan sekavia, mutta tyylissä on sitä napsetta - tsäbä däbää -, joka vangitsee huomion heti. Ohjaaja Guy Ritchie palaa näin omaan fantasiamaailmaansa vuosikymmenen jälkeen. Historialliset trillerit sujuivat vaihtelevasti, mutta miehen keskiaikafantasioita ei erota niistä, jotka ylensivät best boyn ohjaajaksi liian aikaisin.

Matthew McConaugheyn näyttelemä jenkki päätyi nuorena Iso-Britanniaan, jossa hän rakensi huumeimperiumin. Kannabista viljellään asemastaan huolestuneiden lordien eli alkuperäisen bling bling -mafian siunauksella, mikä olisi ironista ainakin, jos se olisi totta (?). McConaughey on myymässä kaiken nauttiakseen elämästä. Muilla kelmeillä on käsityksensä hinnasta ja eritoten kivesten koosta. Useampi sekunda-alfa esittää teatraalisen monologin uskoessaan olevansa niskan päällä tässä apinalauman sisällissodassa.

Grantin horinat ovat kehyskertomus, elokuvan ollessa klassinen palapeli, jossa kaikki tukee selkenevää kokonaiskuvaa. Grant on myös Ritchien avatar esittäessään oman bisnesehdotuksensa kuin elokuvaidean studiopomolle. Viimeistään kun häntä kuuntelevan Charlie Hunnamin rooli selkeytyy, höpinä muistuttaa sitäkin, mitä mestarietsivät tekevät, kun kartanossa on murhattu: "syyllinen" kuuntelee, varoen paljastamatta uutta. Tarina tai illuusio tarinasta kulkee silkkisesti. En siunaa tai löydä sanomaa, tai usko, että ainoaa aidosti sikamaista ideaa on toteutettu niin hyvin, että kulttimainetta ropisee, mutta takuutavara sisäisen logiikan alkeilla kelpaa koronavuonna.

Maailma ei tarvitse romantisoituja roistoja, joten leffa olkoon lomaa maailmasta. McConaugheyn hahmo vakavissaan puolustaa kannabista ja pitää vahvempia aineita moraalittomina. Tätä sosiopaattia äänestäisin - intoilee joku. En vastusta pilven laillistamista, mutta jatkan kulmien nostelua, kun Scarfacea pidetään vapauden symbolina tai republikaanit fanittavat ahdasmielistä X-Men-poliitikkoa. Eräs sivujuoni on vähällä luoda moraalisen selkärangan alleviivaamalla, että roistot ovat samasta puusta, mutta vaikka niin saa ajatella, Ritchien vaistot eivät salli saarnaamista. Sellainen äijäfantasia tämä on, että Colin Farrell näyttelee hassusti pukeutuvaa kamppailulajien koutsia, joka vilpittömästi yrittää pelastaa ongelmanuoret pahoilta teiltä, vaikka "tarpeelliset" rikokset ovat mutkaton osa hänen kunniakäsityksiään. Mies menestyy omilla ehdoillaan!

Teinikelmit somettavat. Isot konnat pitävät selvänä sitä, että kannabis laillistetaan pian. Ritchie tietää yhä, missään mennään - itse en tiedä, mutta kuitenkin. Pallihikileffa ei olisi realistinen ilman muutamia kyseenalaisia vitsejä, joten pidän niitä hahmojen ominaisuutena, vaikka pari pakkopaitapotilasta katsomossa nauttisi väärin. Sitä voidaan pohtia, olisiko Ritchien kannattanut tehdä useammista vähemmistöhahmoista velikultia ja palkata mukaan vielä joku Idris Elba, sillä nykyisellään leffa asettaa tunnettujen valkoisten näyttelijöiden edustaman "oman käden oikeuden" vasten kiinalaisen mafian jäykkää psykopatiaa. Kiintiönainen oli tärkeä joskus aiemmin. Nyt hänet yritetään kellistää. Juuri näin, innostuu joku setämies, mutta se ei ole erityisen vaarallista tässä tapauksessa.