Tom Hardy on uusi Johnny Depp: karisma ja kyvyt riittävät mihin tahansa, mutta takaraivossa pieni piru kysyy, onko tänään tillin tallin -päivä. Tänään on. Hardy hourii ja sössöttää sekavia tulkitessaan Al Caponea, jonka todellisuudentaju rakoilee myös. Aiheena on kieltolakia uhmanneen gangsterin viimeinen vuosi. Caponelta on ns. nussittu aivot pihalle: kuppa on johtanut dementiaan, joten tuomio veropetoksesta on keskeytetty ja hän saa kuolla kartanossaan. Näin tosimies tahtookin lähteä? Juoppohulluuteen verrattuna miksi ei.

Alussa höhötin aina, kun Hardy suunsa avasi, sillä hän imitoi Klonkkua tai Mikki Hiirtä, ellei hänellä ole kiire paskantaa housuun. (Caponen) mieli on mennyt täysin ja mies näkee näkyjä, jotka muistuttavat väkivaltaisesta ja vainoharhaisesta menneisyydestä. Ongelma on se, ettei tällainen tilttailu edes voi tuntua tunnetun historiallisen hahmon kommentoinnilta. Omituinen itsetietoisuuden pilke Hardyn suorituksessa korostaa komediaa ja jopa kaatumisessa on pellehyppyjen energiaa. Dementiasta riisuttunakin tämä Capone kuuluisi Dick Tracyyn. Hauskinta on ajatella, että Hardy näyttelee eläköitynyttä itseään tai Banea (Caponella on arpia Banen naamion kohdalla), koska silloin suoritus ankkuroituu johonkin.

Kun Capone pähkäilee, mitä on tullut tehtyä, voimme koettaa harrastaa hyväntahtoisuutta, mutten kokenut teoksen tutkivan psykopaattia, vaan "katsojan avataria", josta on vahingossa tullut psykopaatti. Se huomio löytyy rivien välistä, että gangsterin narsistisessa maailmankuvassa hän teki vain mitä köyhän täytyi, mutta painopiste ei ole tässä, eikä elokuva missään nimessä ole pahan miehen tilinpäätös tyyliin The Irishman. Dementoituneen suurmiehen roolissa surkeinkin näyttelijä saisi tehdä töitä kumotakseen olettaman hyväntahtoisuudesta, mutta tämän pätkän sanoma tuoksahtaa hieman "nän nän nää'lle". Juliste tiivistää viestin muotoon "lopussa me kaikki maksamme rikoksistamme".

Muistutin suvakkikolumnilla itsellenikin, että on hyvä kunnioittaa kaikkea, mikä toisia koskettaa. On tyhmää esimerkiksi haukkua persuja dementoituneiksi, koska dementia on tragedia hyvillekin ihmisille. Tahdon uskoa, etten nauranut sairauden epäkorrektille pilkkaamiselle, vaan Hardyn ja ohjaaja Josh Trankin kerjäämille potkuille. Eivät he kortistoon kuulu, mutta liitto on Helvetissä solmittu, enkä tiedä, kumpi käyttää hyväksi kumpaa. Kokeneetkaan eivät aina saa Hardya kuriin (katso The Revenant) ja Fantfourstic-potkujen haavoittama Trank tarvitsi tähteä kipeästi. Trank panostaa epämääräiseen visioonsa, jonka kärkevin, kauhun puolelle lipsuva dementiakuvasto vaatii kykyjä ja ehkä käy järkeenkin; suhteellisesti ajatellen ja Hardy poislaskien.

Sivujuoni (tai ainoa juoni) käsittelee Caponen mahdollisesti kätkemiä miljoonia. Osa hahmoista on harhaa, enkä onnistunut keksimään, mitä väliä mahdollisesti todellisten tyyppien himoilla on. Toki sukulaisten pitää syödä ja Caponen synkkää perintöä ei välttämättä murskattu asiaankuuluvasti pikkutuomiolla, mutta prööt ja prööt-tööt. Viranomaisten ja perheenjäsenten arki luo kontrastia, jottemme tyystin turru pieruihin ja painajaisiin, mutta tahattoman komedian vivahteiden kiittely ei muuta olennaista: leffa on "köpöne".

Joskus katson The Passion of the Christin kaltaisen filmin ilman tekstitystä keskittyäkseni kuvakerrontaan, mutta tämä oli noin ainoa kerta, kun laitoin tekstityksen pois nauttiakseni käsittämättömästä sössötyksestä. Elokuva voi palvella.