H.P. Lovecraftin tarinassa avaruusväriä ei voi sanoin kuvailla. Niin väittää leffakin, joka joutuu näyttämään sen: pinkki sohahdus on koristeltu glitterillä. Ilmiö vaikuttaa kaikkeen elävään kuin radioaktiivinen säteily sarjakuvissa, joten näemme paljonkin, mutta toisaalta jo alussa vihjataan, että kyseessä saattaa olla mystistä Cthulhu-shittiä... jota ei voi sanoin kuvailla. Olen lukenut Lovecraftia vain vähän, joten en julista, vaan kysyn: eikö tämä ole tasan sitä, mitä hän tekee? On mielikuvitusta, mutta "fantastisin jekku" on löyhä vihje, jonka perusteella se pitää keksiä itse. Joku on huomannut, että keksin oman juonen joka toisessa arvostelussa, mutta se on pakkoliike ja mieluiten sitä lomailisi aivopieruistaan.

Nicolas Cage on väsyttävä henkilö. Hörähdin parille ylilyönnille, joista ensimmäinen oli Cagen naama: ei se vielä liikkunut, mutta ei kiesus. Vauhtiin päästessään suoritus on siedettävä, jos haluamme tillin tallin -sirkuksen, ja sietämätön, jos haluamme jännittää. Keskiössä on taas syrjäseudulle muuttanut perhe. Kaikilla on oma hassu juttu: tytär rukoilee elementtejä, poika pössyttelee pilveä, äidillä on syöpä ja Cagen hahmon näyttelijä on Cage. Discopallo putoaa pihaan. Kun ilmiö alkaa vaikuttaa perheen käytökseen, Cage sekoaa omaan tahtiin, minkä tulkitsin siten, että Cage on immuuni, mutta hän luopuu yrityksestä teeskennellä ihmistä heti kun mahdollista.

Alustukselle annetaan osuvasti aikaa. Lopussa nähdään The Thingin mieleen tuovia fyysisiä tehosteita ja totisesti väriloistoa. Se on kuitenkin keskivaihe, jossa tällaisen pitäisi olla maukkaimmillaan, kun mahdollisuudet ovat auki. Cage pilaa tunnelman osittain. Sekin on turhauttavaa, että meteoriitista tietoiset hahmot ottavat jo varhain puheeksi radioaktiivisuuden ja paikalta pakenemisen, mutta sitten he kuitenkin hyväksyvät eskaloituvat kauhut kuin he eivät osaisi arvata, mistä ne johtuvat. Tomaatti maistuu pahalle? Suihkussa on mönjää? Meh, tämä on elämääni nyt.

Ilmiö johtaa dementiaan, mutta ei niin pahaan, etteivätkö hahmot osaisi selittää valikoituja asioita myöhäänkin. Rytmi ei toimi. Yleisesti ottaen ison tomaatin pitäisi tapahtua ennen mielenhäiriöitä, koska silloin olisi helppo arpoa leffalle tasoja: ahaa, ilmiö on vertaus ahneudesta, ja moni tosiaan on valmis pettämään lähimmäisetkin ison tomaatin tähden, vaikka se muuttuisi tuhkaksi suussa. Tuon ei tarvitse olla virallinen sanoma, mutta jos rytmi toimii, mieleen putkahtaa kaikkea luontevaa pitkin matkaa ja huomio ei ole logiikan pintavirheissä.

Cagen taktiikka on ylireagoida pikkuasioihin ja alireagoida helvetillisyyteen. Tahdon yhä nähdä hänen näyttelevän itseään komediassa The Unbearable Weight of Massive Talent, mutta ei se sympaattisuuden huippu ole, kun rikkaan suvun yli-ikäinen lellipentu vuodesta toiseen kerjää kulttimainetta, jota muutama suoritus toi ansaitusti. Elokuva nousisi plussan puolelle, jos olisi mahdollista uskoa, että perheenisä on nähnyt perheensä aiemminkin, mutta vaiheiden välillä ei ole kunnollista kontrastia. Isän taustatarina on se, ettei hän haluaisi muuttua omaksi isäkseen, eli niin Cage ohimennen mainitsee. Näin alati pelkän Cagen.

Wikipediassa lukee, että Lovecraftia on syytetty rasismin ohella homofobiasta, joten mitä pitäisi ajatella siitä, että avaruusväri räiskyy pinkkinä ja purppurana? Leffa menee komediana ollessaan varsin yritteliäs. Tarina on vanha ja monet ovat siitä inspiroituneet, joten jos tahdot ottaa sen vakavasti, katso ensin Hävitys (Annihilation).