Oravan ampuminen haulikolla vastaa lampaan tusauttamista tykillä, kun vain yksi hauli osuu? On ilmeisiä tapoja edetä, mutta leffa kannattaa jättää tekemättä, jos vaisto käskee tähdätä ideoiden väliin, jottei katsoja tunne mitään kiusallista. Oravaa voitaisiin höykyttää sairaalamatkalla kuin Homer Simpsonia, eikä se olisi erityisen outoa perhe-elokuvassa, joka harrastaa ampumahaavoja. Tilanne voitaisiin ottaa suhteellisen vakavasti: kun eläimille puhuva tohtori ja hänen karvainen possensa humppaa ja möykkää, oravaparkaa hädissään varjeleva poika voisi tiuskaista heidät hiljaisiksi. Valittu keskitie on se, että metsästäjäpoika nappaa vahingossa ampumansa oravan matkaan kuin esineen ja kuperkeikkojen ja suunsoiton jälkeen tempaisee sen esiin. Orava on jatkossakin kaunainen. Se ei ole sivujuoni. Millään tällä ei ollut väliä, eli nyt tiedät leffasta olennaisen.

Eläintohtori Dolittle on vuoden isoin floppi, vaikka se sattuneesta syystä on vuoden kolmanneksi katsotuin leffa. Robert Downey Jr.:n tulkitsema Dolittle on erakoitunut rapautuneeseen kartanoon. Seuranaan hänellä on taksidermiatyylisiä pehmoleluja, joihin hän tutustui ollessaan realistinen tohtori kuin Indiana Jones. Pelokas gorilla, viluinen jääkarhu ja kumppanit lähtevät matkaan, kun tohtori suostuu etsimään vihannesta, jottei Englannin kuningatar kupsahda. Älä innostu adjektiiveista ja ammattinimikkeistä: kerronta on sellaista, että metsästäjä, erakko ja pelokas lopettavat metsästämisen, erakoitumisen ja pelkäämisen, kun niin sanotaan.

Laskelmointikin takkuaa. Uusin hengetön Spider-Manin näköinen poika on avatar ydinkohderyhmälle, mutta vaikka samanikäinen tyttö esitellään samaan aikaan, tyttö dumpataan, vaikka hänet olisi yhtä helppo kirjoittaa seikkailuun (+ "tyttö notkuu") kuin poika olisi kirjoittaa siitä ulos (- "poika notkuu"). Poika on tuleva eläintohtori, koska hän niin sanoo, enkä ainakaan muista kohtausta, jossa hän todistaisi arvonsa. Sekin pulma ratkeaa naps vain, ettei Dolittle tahdo oppilasta. Poikaa suositteleva papukaija muistuttaa hankkineensa Dolittlelle vaimon, jonka kuoleman jälkeen Dolittle on ollut yksinäinen. No sitten! Tule poika sykkyyn.

Rahaa paloi. Sen ymmärtää, että surkeidenkin animaatioeläinten venereissu maksaa, mutta Antonio Banderasin hallitsema merirosvokaupunki on silti absurdi edustaessaan Pirates of the Caribbean -tason yrittämistä ilman hyvää syytä. "Hyvä syy" olisi esimerkiksi sarja piraattivitsejä Muppettien aarresaaren tyyliin, mutta tuotantosuunnittelijat painoivat pitkää päivää, jotta Dolittlella olisi joku mesta, jossa kokea vastoinkäyminen johtolankaa jäljittäessä. Syy Banderasin läsnäoloon on todennäköisesti leikattu. Vision korjailu kesken matkaa näkyy kankeina siirtyminä ja kohtauksina, jotka vaikuttavat virittelevän sketsin tynkää, mutta päättyvät nopeasti tarjottuaan tietoiskun siitä, miksi Dolittle mittailee munaa muiden viisikymppisten setämiesten kanssa.

Törsäys on hauskaa kuin itseään jalkaan ampuva metsästäjä. Epäuskottavasti valaistujen eläinten ulina huvittaa toisinaan jopa tekijöiden tarkoittamalla tavalla. Downey kuulostaa dubatulta vetäessään kamalalla aksentilla, mikä vaikeuttaa siitä nauttimista, että tähti uransa huipulla hukkui narsismiinsa ja vaati 200 miljoonaa dublonia visiolle, jossa hän esittää 90 minuutin version Piippolan vaarista: röh röh siellä ja muu muu täällä. "Koko perheen" leima ei ole koskaan ollut lupa löysäillä epämääräisesti ja herttaisten Paddington-elokuvien jälkeen moderneilla tällaisilla on selkeät standardit. Toisaalta farssimaisuus syöksee katsojan elämykselliseen epätoivoon ja jokseenkin uskomaton persevitsi laukaisee jännitteet, joten ei tälle raaski vihainen olla.