Vuosikymmeniä Vietnamin sodan jälkeen vietnamilaiset ja mustat amerikkalaiset käyttävät toisistaan myrkyllisiä ilmaisuja. Se on valkoisen miehen vika alunperin, mutta kaunaisuuden jatkaminen on oma valinta, eikä kukaan syytä Seppoa. Pihlajakadulta lähtöisin oleva Seppo on maassa miinoja raivatakseen ja nauttiakseen oluen. Tätä teosta on odottanut jokainen herra Hakkarainen, jonka mukaan vakavia asioita saa käsitellä, kunhan häntä ei kielletä syömästä HK:n Sinistä, tms.

Sodassa viisi mustaa miestä jäljitti alasammuttua kultalähetystä. He hukkasivat sen uudestaan tahallaan ja sitten oikeasti: sen oli tarkoitus olla tilipäivä sodan jälkeen, mutta maamerkit katosivat vuosiksi. Nykyajassa neljä eloonjäänyttä palaa Vietnamiin sillä varjolla, että kaatunut toveri on viimein saatava isämmaallisiin (sic) multiin.

Delroy Lindo on varhainen ehdokas Oscarille, ja sivuosakategoria olisi loukkaus. Hänen hahmonsa on niin traumatisoitunut ja Lindon karisman laadusta päätellen niin testosteronin myrkyttämä, että tämä surkea piruparka on äänestänyt Donald Trumpia. Musta mies seikkailee Vietnamissa MAGA-lippis päässä yrittäen välttää tietyn Marlon Brandon hahmon kohtalon. Mukaan lähti hänen huolestunut poikansa, jolle hän ei ole osoittanut rakkautta. Ukolla on selväpäisiä ja pakahduttavan inhimillisiä hetkiä ja hän vaikuttaa kehityskelpoiselta, mutta hän keikkuu veri- ja verivelisuhteiden kunnioittamisen ja vainoharhaisuuden välillä, rahankin vaikuttaessa tunnelmiin.

Kuvasuhdekikkailu on turhaa, elleivät telkkarit ja päämme veny kuin Dalín maalauksissa, mutta Spike Lee näyttää, miten tempun voi tehdä; Lucy in the Skyn vedettyä pohjat hiljattain. Veteraanien ihmetellessä muuttunutta maata, leveä kuva symboloi silmien liikettä, jos niin sovitaan. Takaumat esitetään suttuisina neliöinä, mikä viitannee 70-luvun uutisten ohella epätäydellisiin muistoihin, sillä soltuilla on niissäkin valkoiset parrat, vaikka he ovat kaatuneelta Chadwick Bosemanilta elämää oppivia nuorukaisia. Kultaharkkojen etsiminen pöheiköstä on tärkeä uusi kokemus, joten pitkän alustuksen jälkeen kuva täyttää tv:n.

Viimeinen tempaus taktisesti terävöittää aistit, kun et välttämättä tiedä, mitä olet katsomassa. Pinnallisella tasolla leffa tai ainakin sen loppu on aarrejahti toimintajännityksellä (tyypillisessä, viihteellisessä puolen hehtaarin metsässä), mutta teemoja on listaksi ja useimpiin löytyy jatkokommentteja. Vietnamiin lähetettiin suhteellisesti enemmän mustia kuin valkoisia. Presidentti luukyhmy jäi kotiin. Miinat silpovat lapsia yhä. Läskit valkonaamat lypsävät maata. Traumaa seuraa stressihäiriö. Ellei tunnelataus toimisi, leffa haukkaisi liikaa, mutta Lee määrittelee laajan tunneskaalan välittömästi epämukavalla arkistomateriaalilla ja sitä seuraavalla huru-ukkojen svengi-illalla. Valveutunut, kriittinen ja empaattinen leffa särki sydämeni varhain ja toistuvasti ja se osaa olla hauskakin. Kyseessä ei ole sankaritarina.

Kun sanon jännittäneeni suuntaa, vääräleuka mainostaa nähneensä valikoidut käänteet ennalta, mutta on erilaisia syitä ja tapoja olla jännittynyt ja useamman käänteen alustus on tarkoitus huomata. Sisältöä on rutosti ja tasapaino rypisti otsaa hetkittäin, mutta pillittäessään ajatusakrobaatti heittää niin monta volttia kuin on tarpeen. Epämääräistä on elämäkin?! Se on ilmeinen ominaisuus, ettei Lee koe tarpeelliseksi tukea painavaa politiikkaansa suoraviivaisella fantasialla: black lives matter, olivatpa mustat sankareita, pulliaisia, Trumpin kannattajia, rikollisia tai epämääräisiä. Seppö mätters, tuu? No aijaa.