En puhu tänään Yhdysvaltain nykytilasta, koska en ajatellut sitä elokuvan aikana, mutta ymmärrät kyllä, että tekee hyvää pieraista kunnolla ennen peräsuolen tähystystä. Vastaavasta syystä hörähdin ääneen leffan aloittaville sanoille:

"Maailmalla vallitseva poliittinen tilanne uhkaa koko sivistyksemme perustaa."

- Franklin D. Roosevelt

Voi jenkkien poloista perustaa, kun maailmalla tapahtuu.

Roland Emmerichin Midway on vastaava teos kuin Michael Bayn Pearl Harbor. Jos mursit sormesi Call of Dutya pelatessasi (ja suosikkistriimaajasi tekivät samoin), leffan voisi katsoakin: se on melko hengetöntä muovia, mutta se jytisee.

Pearl Harborista alkavan ja lentäjiin panostavan tarinan ongelma ei ole se, että amerikkalainen sankarillisuus jatkaa devalvoitumistaan, vaan se, että japanilaisten isku oli riidan haastamista ja jenkkien välittömät reaktiot kostamista. Asiaa sopii pohtia historiallisesta tai filosofisesta näkökulmasta, kun mehiläiset pistävät hunajalla mässäilevää karhua, joka päätyy kaatamaan traktorilla mehiläisten kotipuun, mutta kiusaaminen on nihkeä sankarifantasia. Emmerich sinänsä osoittaa, että jopa Kuolemantähden posahtaminen on tragedia jollekulle.

Ja ehkä arvasit, että leffa menee pidemmälle kuin Bay. Midwayn taistelussa kolme puolustavaa amerikkalaista lentotukialusta ottaa ratkaisevan voiton neljästä hyökkäävästä japanilaisesta lentotukialuksesta avomerellä, jolloin sodan suunta vaihtuu. Matematiikka täsmää: tämä on toimintaleffan huipennus. Taistelu on näkemisen arvoinen, eikä sen alustaminen ole kidutusta, mutta leffa voisi alkaa puolivälistä.

Ehkä eniten hirvittää, tää luurangon pää, joka kaikkensa tehdä yrittää. Älä naura, vaikka täysmulkku Ed Skrein näyttelee cockpitissa kyykkivää kyrpää nimeltä Dick Best: se lentäjä-ässä on historiallinen hahmo. Suorituksessa on ihmisenkaltaisia tasoja, jotka tekevät kaverista siedettävän, mutta esitän hautaan saakka variantteja tästä huomiosta: Skrein oli täydellinen seksikäs fantasiapsyko Daario Naharis, mutta miehen naaman käyttötarkoitus todellisuudessa on nilkki nro 4, jota Bond vetää turpiin. Nyt säälit häntä ja nautit leffasta enemmän.

Ostettua karismaa löytyy: on Harrelson, Quaid, Eckhart ja tyyppejä, joiden etunimi pitäisi sanoa. Kun nämä herrat jäykistelevät, on selvää, ettei huonoimman elokuvan palkintoa tule toisin kuin romanttisesti pöhköilleelle Baylle, mutta eipä tullut lipputulojakaan. Emmerich on muodollisesti pätevä rytmittäessään nippelitietoa, taistelua ja jätkien arkea, mutta missä on koukku; missä visio? Japanilaisten näkökulman vilkaisu on kypsempää kuin se, mitä Emmerich teki briteillä The Patriotissa, mutta ei tehokkaampaa kerrontaa. Japanilaiset hahmot eivät ole matkalla. Visio olisi esimerkiksi se, jos leffa kertoisi tasa-arvoisesti Dick Bestistä ja Lo Wangista, joiden kohtalot risteävät ilmassa. Ennen Midwayn taistelua leffa on - sinänsä johdonmukainen - lista.

Olin alussa ylikriittinen toimintaa kohtaan, koska Bayn Pearl Harborin isoin kohtaus on Pearl Harbor. Kohtaus oli alan huippua jatkettuaan tietokoneella fyysisesti yritteliäitä stuntteja, eikä nopeampi ja studiovalaistukselta hetkittäin haiskahtava versio pärjää muistoille. Onpa kummaa, ettei kameramies jaksa kauaa nautiskella eeppisyydestä, tuumin tietokonegrafiikkaan viitaten ja tietäen, että Emmerichillä oli vaikeuksia kaapia keskisuuri budjetti kokoon. Lopussa Parhaalle Jormalle piti hieman taputtaa: on se kova pysyessään pystyssä useiden laukausten jälkeen ja verta jo räkiessään.