Savolainen, jonka mielestä Mission: Impossible oli osuvinta suomentaa muotoon Suattaapi olla vaarallinen tehtävä, iskee jälleen. Alkuperäinen nimi on Palavan tytön muotokuva (Portrait de la jeune fille en feu). Taulussa helmat palavat, joten tahdomme tietää symboliikan syyt. Savolainen: suattaapi olla nuoren naisimmeisen kuva tuossa juu.

Naimakelpoinen perijätär ei tahdo kuvaansa Tinderiin. Eletään 1700-luvun loppua, joten ongelma on mutkikas: paikalle pitää kärrätä taidemaalari ja yksi antoi jo periksi. Tekniikka on kehittynyttä. Herutustissit voi taltioida kuvaan nisäkästä tapaamatta ja jos hänet tapaa, ehkä myös silmien värin ja ankkahuulien ulottuvuudet saa jotenkuten realistiselle tasolle. Moraaliset ongelmat ovat syvempiä kuin deepfake-pornossa, koska pakkoavioliitot ovat yleisiä ja niskuroinnille lienee syy.

Ylistetty pukudraama edustaa perinteistä tasokasta taidetta, joka kiinnostaa rajattua yleisöä, joten tulkitse vitsailuni kriitikon itsetunto-ongelmaksi. Teos on kärkevä lähinnä kuvataiteena: taustamusiikkia ei kuulla, mutta otosten maalauksellisuus on ilmeistä kartanossa ja karuissa maisemissa sen ulkopuolella, eli motivoitunut katsoja käyttäisi kaksi tuntia myös seinille ripustetun, tarinasta vapaan öljyväriversion ihmettelyyn.

Maalari ja uhri ovat nuoria naisia, jotka ihastuvat. Tunteiden kehittyessä maalauksellisuus onkin aistikkuutta. Aurinkolasikelien alettua viriili katsoja samaistuu siihen, kun maalari yrittää näytellä viatonta, mutta ahmia kunnollisia silmäyksiä toisesta osapuolesta myöhempää käyttöä varten. Se, ettei maalari alussa paljasta ammattiaan, on romanttisten komedioiden vakiokonflikti, mutta reaktiot temppuiluun ja aikakauden reaaliteetteihin pysyvät tyylikkään hillittyinä. Pintaan nousevat tunteet tulevat täyteläisesti perusteltua.

Lyylit ovat parempiosaisia, mutta luostarissa asuneen avioliiton odottelijan elämä on tylsää, joten alkaahan sitä väkisinkin homottamaan. Vaikka ja koska yritin aikanaan etsiä niin laadukkaita homodraamoja kuin tämä ja Call Me By Your Name, en tunnistanut hetkeä, jona oli tarkoitus sanoa "no niin". Kun näitä siunataan pääpalkinnoilla ja hyperbolalla tyyliin "teos on rajat ylittävä multihuipentuma", on kiusallista miettiä oman tasapainottavan vastareaktion muotoa ja toki tarpeellisuutta.

Kielletty rakkaus on kutakuinkin vanhin ja kaunein tarina ja se palvelee aina näin hyvin tehtynä riippumatta osapuolten elimistä ja kiellon muotoilusta. Elokuva ei yllätä, mutta sillä on identiteetti. On muutama kohahduttavan tunnelmallinen hetki, mutta tarpeettomasta hysteriasta irtisanoudutaan mm. taitavalla musiikkipolitiikalla ja sivujuonella, jossa aborttia käsitellään toteavaisen inhimillisesti. Ehdotukseni mainoslauseeksi on "kärpäsestä voi yhä tehdä härkäsen", mutta sitten savolainen suomennos pitäisi perua.

Annan tälle reilusti astronomiaa sillä tarkennuksella, että luovempi ja modernimpi pukuhomostelu The Favourite olisi ansainnut enemmän kuin neljä tähteä. Korvaukseksi päästin sen vuosikymmenen vakuuttavimmat -listalle, jolta "perinteiset hyvät elokuvat" jäivät pois, koska vakuutun kernaammin seuraavastakin tällaisesta kuin liikuttavimmasta tällaisesta uudestaan.