Uusi tunnusbiisi alkaa näin:

"Boy, don't call me angel -
you ain't got me right."

Leffaa näkemättä et saa kuvailla tuota myrkylliseksi feminismiksi, mutta tuosta se lähtee. Klassisten sankareiden nimeä ei saa käyttää, koska se olisi alentavaa tytöttelyä.

Nalkutus jäi omaan arvoonsa, kunnes ohjaaja ja kirjoittaja Elizabeth Banks vahvisti yrittävänsä tuhota koko brändin. 70-luvulla se oli modernia, kun setämies palkkasi teräviä leidejä agenteiksi. Vuosina 2000 ja 2003 se oli hauskaa, kun emännät itsetietoisesti bimboilivat pätiessään. Uutuuden edistysaskeleeksi jää lopputekstivilahdus, jonka mukaan tätimieskin voi olla enkeli. Ennen sitä uutuus lähinnä vain räkäisee edeltäjiensä kasvoille (tavoilla, joita en paljasta), vaikka kaikkien versioiden pitäisi olla yhteisellä matkalla.

Mieshahmot ulisevat "tee voileipä, hä hää", mutteivät tauotta. 5-10 repliikin onttoutta on kritisoitava, koska persoonallisuusvajeesta kärsivässä leffassa ei riitä käsiteltävää. Taikaboksisalaliitto mahdollistaa kaavamaiset agenttikohtaukset, siinä se. Roistot eivät ole kärjistyksiä sovinismista: he eivät ole mitään. Birds of Prey osasi kärjistää, muttei viedä teemoja loppuun. Missä on rohkeus, kun naishahmot ja -tekijät voimaantuvat nenät pystyssä uskaltamatta puhua asioista oikeilla nimillä?

Enkeli Kristen Stewart hihittää, että hän osaa kaiken ja miehet ovat mänttejä, kihii. Loppujen lopuksi skitsofreeninen suoritus on ainoa valopilkku. Pyllistelystä ei täysin irtisanouduta, eikä missään pysähdytä arvostamaan outoa oravamaista poikatyttöä vähissä kuteissa, jos ei jutussani. Hahmo on sekä superagentti että villi kortti. Stewart ei kykene haihduttamaan neuroottista olemustaan, joten vastaava asia olisi Jesse Eisenberg näyttelemässä James Bondia, kun Bond oli nuori punkkari. Toinen enkeli on vakava. Kolmas on tulokas.

Järjestö on laajentanut. "Bosley" on nykyään yhteyshenkilöiden koodinimi, mutta paikalla on alkuperäinenkin Bosley. Häntä näyttelee Patrick Stewart, jonka naama on liimattu 70-luvun ja Bill Murrayn versioiden päälle. Toivoin Bosleyn muistuttavan, että hän paljastui afroamerikkalaisen perheen ottopojaksi 2003. Vitsi voisi kääntyä tunteelliseksi perusteluksi sille, miksi kuka tahansa voi olla aito Bosley - mutta Banks ei välitä.

Hymyile vähän, Peltonen. Joskus hymyilin, ja arvostin sitä, ettei mikki putoa kuvaan. Mainostamani ongelmat olivat piristäviä, koska merkittävin tyylivalinta on tasapaksuus. Edellisissä leffoissa kivaa oli mm. se, etteivät enkelit käyttäneet aseita. Nyt he ovat kyynisen väkivaltaisia. Mutta jos nipotetaan, niin nipotetaan tästä:

Enkeleiden terveysguru olisi normaalissa leffassa hauska, eikä nihkeän mairea. Guru puhuu vain terveysasioista. Hänen mukaansa juustoa saa syödä, jos kunnioitat lehmiä. Pian kun Bosley tahtoo juustoa, tulokas kysyy, onko juusto koodisana. Ei ole. Kun Bosley lähtee syömään juustoa, guru lupaa ottaa esiin myös vegaanista jäätelöä.

Edes tuossa ei jumalauta toimi mikään! Ennen isoja ongelmia leffan kiinnostavin kysymys oli "miten niin aitoa juustoa, mutta vegaanista jäätelöä".

Vuonna 2000 naisten ja miehen välisen taistelun aikana soi "Smack My Bitch Up". Suositteliko leffa hakkaamaan naisia, vai luottiko se katsojaan? Uuden version ajatusmaailma on 30 vuotta aikaansa jäljessä. Banks on polttanut siltoja sen ulkopuolellakin mm. väittämällä, että naisen ohjaama hitti Wonder Woman on esimerkki miesten elokuvasta.