Pätevä taisteluelokuva Outlaw King toimii mestarillisen Braveheartin jatko-osana luovasti ajateltuna. Vapaustaistelija William Wallace uskoo olevansa könsikäs Mel Gibson ja hänen silmissään aatelismies Robert the Bruce on turpea nörtti, mutta kun tarina jatkuu Robertin näkökulmasta, Robert onkin unelmavävy Chris Pine. Sehän vain maustaa haggista, kun kumpikin suurmies vaikuttaa ylpeältä: näissä hommissa narsismia tarvitsee.

Leffa nimeltä Robert the Bruce on olevinaan Braveheartin jatko-osa. Turpea nörtti Angus Macfadyen jatkaa Robertina 25 vuotta turpeampana. Robert on kansallissankari, johon käsite "brave heart" alunperin viittaa, joten minimitavoite on korjata se kuva, että Robert oli elämäänsä itkevä opportunisti, jonka puolella skotit jatkoivat, kun tosimies Wallace oli tehnyt jeesukset heidän puolestaan. Uutuuden alussa Bruce on Skotlannin kuningas, joka on hävinnyt kaikki taistelut, joten hän itkee, ettei ihmisten pitäisi kuninkaita valita, vaan Jumalan. Skotteja on jäljellä noin kolme. Brucen luottomies syyttää tappioista sotilaita, joten yllättäen ystävät kääntyvät Brucea vastaan.

Bruce Braveheartin lopussa: "vuoditte verta Wallacen kanssa - vuotakaa nyt minun kanssani!" Sama mies läskimpänä nyt: "nyääh."

Kipinä on siis löydettävä. Kiinnostuin lievästi siitä, miten inspiroiva sanoma on edes teoriassa mahdollinen, kun etanamainen teos saavutti puolivälin ja "himskatti" oli ainoa tunne, jonka vetelä Macfadyen oli ilmaissut. Sedältä hoituvat sivuroolit, mutta leffassa on parikin tuntematonta naamaa, jotka persoonallisuuden pilkahdettua saisivat kaikin mokomin omia koko roskan ja vaikka etsiä aarretta. Ei ole heti selvää, mitä velmusta Zach McGowanista pitäisi ajatella, joten veikkasin hyväntahtoisesti, että hänen kanssaan Brucen on sovittava riidat yhdistääkseen kansansa. Ei. Velmun lähimmäiset julistavat hänet nilkiksi.

Menneet käänteet ja traagiset taistelut saavat pari sekuntia montaaseissa, joiden aikana nilkille sukua oleva perheenäiti satuilee. Perheen luona Bruce lööbailee. Kyse on tuhat kertaa nähdystä tarina-aihiosta, jossa haavoittuneen soturin ja hentojen hoitsujen on valmistauduttava lopputaisteluun. Outlaw King maksoi 120 miljoonaa dollaria ja tämä versio 10 puntaa, mutta kuten yleensäkin, "pienten sydänveriprojektien" sydänveri ei näy ainakaan käsikirjoituksessa. Elokuva ei onnistu luomaan tyydyttävää syvyyttä edes suvun sisäisiin jännitteisiin, joten mitä toivoa sillä on elävöittää Skotlannin tilanne, tai sukupolvien jakamat tunnelmat, tai juhlakalun psykologia? Mikäpä siinä, että päällepäsmäri tutustuu alamaisten arkeen, mutta kestää ikuisuus, ennen kuin edes se idea saadaan aloitettua. Se ei ole tarina vaan ilmoitusluonteinen asia, kun Bruce lopulta väittää oppineensa jotakin epämääräistä.

Mikäli tämä olisi pilottijakso sarjalle, joka keskittyy metsässä kituuttavaan perheeseen, tarina olisi yllätyksetön, mutta tyyli lupaavan raju, ja lumisia risuja on filmattu harkittuun päivänaikaan, joten okei. Historian paino oikeuttaa kovemmat vaatimukset. Tämä jos kelpaa, miten olisi seuraavaksi sotadraama nimeltä Carl Gustaf Emil Mannerheim, jossa kommunismista lievästi kiinnostunut Vesa Vierikko grillaa makkaraa Tyrnävällä, kunnes hän saa tietää, että nilkkansa nyrjäyttänyt Mannerheim on kierinyt hänen takapihalleen ja tuijottanut hämähäkkiä jo reilut 20 minuuttia. Nyt jännittää, minkälaisen kohtalon verkon Ukko Ylijumala on runosuonensa pulputessa punonut. Sota mainitaan usein, mutta Venäjä ja sellaiset yksityiskohdat vain kerran. Vedettyään psykopaatti-Vesaa turpiin Mannerheim ymmärtää, mikä Suomi voi olla. Nyt hän on presidentti.