Lucy on ylisuorittaja, joka on löytänyt määränpään. Kelluminen astronauttina avaruudessa maailman valojen yllä on tilaisuus rauhoittua ja elää hetkessä elämisen ilosta. Avaruusasemalle ei voi muuttaa, mutta todellisuudentaju pysyy koossa toistaiseksi, kun ylisuorittamisella voi ansaita uuden tripin. Natalie Portman myy sielukkaasti haltioituneen, lasittuneen katseen, joten katsojan pinnallisilla mielleyhtymillä on välittömästi se arvo, joka niillä todennäköisesti tulee olemaan. Pääsisipä avaruuteen, tai majakanvartijaksi, tai eläkkeelle. Olisipa kaljaa. Voisipa virtuaalilaseilla tehdä jotakin dopamiinia vyöryttävää housut jalassa.

Aivojen kemikaalit ovat ongelma, ajattelin yleisinhimillisesti ja empaattisesti kauan ennen kuin sivuhahmo sanoi saman kyynisesti. Laskeutuneella Lucylla on vaikeuksia saada kiinni arjesta, mutta ilotulitus ja irtosuhde piristävät. Ongelman hoitamiseen tarvitsee hitusen itsetietoisuutta, ja se käy tuskalliseksi, miten vähän tähtiastronautilta sitä löytyy. Prosessoritehoa Lucylla piisaa. Se ei tee immuuniksi skitsofrenialle, eikä näköjään sille, että Lucy uskoo sokeasti lähipiirin siunaamaan satuun, jossa hän on loistava esikuva sukulaistytölle miesten maailmassa. Lucy ei tiedä itsekään, miksi hän on napannut puolisoksi Ned Flandersin; työpaikalla häntä piirittää lihaisa Jon Hamm. Kiroileva ja kyyninen mummo pitää Lucyn jotenkuten rehellisenä, tai vahvistaa harhaa, että Lucy on sarkastinen nero, joka tietää missä mennään.

Leffa perustuu tositarinaan seonneesta astronautista, mutta ei ole kuvaus aidosta asiasta, joten sitä saa miettiä, mikä leffa on. En tiedä, onko Kaunis mieli tieteellinen kuvaus skitsofreniasta, mutta se tarjoaa pirun hyvää kerrontaa tehdessään älykkään ja itsetietoisen professorin harhoista samaistuttavia. Lucy on - no - Natalie Portman, mutta noin muuten hän on etäännyttävä poukkoillessaan suorittamisen, itsekeskeisyyden ja harhojen välillä. Harhat ovat joutavia kuin nirvanaa etsivässä hippitaiteessa: hourailijan päänsisäinen dialogi olisi aina ratkaisevasti kiehtovampaa, joten onneksi on Netflixin The Midnight Gospel.

Luonnollisesti oletan tekijöiden tavoittelevan tervettä sanomaa, mutta sen painottaminen, että Lucy syyttää alamäestään miehiä, vaikka hän on epävakaa, liian tunteellinen ja romanttisten fantasioiden musertama "naikkonen" suoraan Sovinismin suuresta kirjasta, ei jätä tilaa järin inspiroiville tulkinnoille. Astronauttien arki lähinnä vain taustoittaa tarinan mielenhäiriöistä, mutta koska oletan heidän olevan ihmiskunnan eliittiä ja Lucyn robottimaista yli-inhimillisyyttä painotetaan, en päässyt sen ajatuksen yli, ettei kaikki Ostarin superstevariin istuva kama istu tähän. Viimeistään perhossymboliikka vahvisti, että leffa on Portmanille slummailua Black Swanin jälkeen. Hän ottaa roolin yhtä vakavasti. Ohikiitävän hetken se tuntui koomiselta.

Ohjaaja Noah Hawleyn Legion-sarja on mysteeri, jolle toivon löytäväni vielä aikaa. Skitsofreniaa ja yliluonnollisia voimia käsittelevän ja enimmäkseen kehutun sarjan pitäisi olla minunkin juttuni, mutta jokin sen pirstaleisuudessa uuvutti välittömästi. Lucy in the Skyn tapauksessa uuvuttavaa on kikkailu kuvasuhteella. Se on vasta alkua, että avaruus on leveä ja arki on laatikko: kun Lucy on humalassa, kuvasuhde on laatikko, joka liikkuu. Kun jokin kohtaus oli tarpeeksi hyvä saadakseen unohtamaan tempun, pohdin vaikuttiko tyylittely alitajuntaan myönteisesti ja vastasin ei. Leffa on yliohjattu. Yleensä ei tarvitse olla täsmälleen oikeaa mieltä siitä, milloin päähenkilöä ahdistaa ja milloin pärisyttää, mutta nyt pitäisi.