Muuta lähiöön, niin se oli siinä: ei ole poispääsyä, ei ainakaan ennen kuin lapset on kasvatettu. Ja ovatko ne edes sinun? Tieteissatiiri Vivarium tarjoaa miellyttävän selkeän alkuasetelman. Lähiö on loputon labyrintti vailla muita asukkaita, joten on turha haaveilla epäolennaisesta, kuten edes iltalenkeiksi naamioiduista syrjähypyistä. Vauva tuli laatikossa ohjeen kera, joten kyllä, se on tavallista kehittyneempi käki, joka koijasi. Elleivät päähenkilöt ilmoittaisi, että ruoka on mautonta, kuvailisin utopiaksi sitä, kun kaikki on mitä yleensäkin, mutta ilman taustahälyä. Pentu huutaa kuin "Body Snatcher", mutta mikä pentu ei? En valitsisi tätä kohtaloa, mutta en ole valinnut mitään kehittävämpääkään.

Millä arjen harmauden eli 90 minuuttia sitten täyttäisi? Yritykset paeta eivät mene edes Ariadnen langan hyödyntämisen puolelle. Jesse Eisenbergin näyttelemän puutarhurin mukarento, mimmimagneettimainen kukkomaisuus kuolee varhaisten vastoinkäymisten jälkeen. Hän alkaa miehisesti murista ja kaivaa kuoppaa. Imogen Pootsin näyttelemä opettajatar joutuu ottamaan enemmän vastuuta pennusta ja äidinvaistot heräilevät hetkittäin. Jos Hohto on klassinen kertomus miesten ja naisten eroista, ehkä tämäkin reviirillä käy.

"Miksi katsomme tätä" on kysymys, joka saattaa vain vahvistua matkan varrella. Varhainen ajatukseni oli se, että jos pari tyyppiä joutuu elämään talossa, koska taikuri käskee, niin sehän on visionääristä pienen budjetin scifiä. Epätodellisiin lavasteisiin on toisaalta jokunen taala mennyt, vaikka niiden ilmeisin arvo on tyhjyyden tunne. Pennun käytös sallii avoimen hullunkurisuuden sarkasmin sivussa, mutta sitä mahdollisuutta vain maistellaan. Pääosaparin turhautuneisuus johtaa alaviritteisiin tunnelmiin, joita myös koronakaranteenista kertova pätkä voisi harrastaa. Kärkevämpi paranoia on tuttua kylmän sodan aikaisesta scifistä.

Pennun kasvatus takaa tarinan edistyvän, mutta ylilyönnit ja ironia saavat odottamaan, että "käenpojan" kouluttaminen olisi hieman syvällisempi savotta sen suhteen, miten häneen voi vaikuttaa. Summa summarum: olisiko tämä sitten vertaus lähiöön jumittumisesta autistisen lapsen kanssa vahinkolaukauksen ja hätiköidyn papin aamenen jälkeen? Pih? Tätä katsoo, mutta kannattaisiko tällaiset tehdä typistettyinä antologiasarjaan, vai herättäisikö iso kangas tunnelman eri tavalla? (Joutavampaa kritiikkiä ei voi kirjoittaa.) Ehkä se, että elämässä on kaikenlaista, mutta kaikki on joutavaa, on puhuttelevaa? (Onnistuin sittenkin.)

Kun outoilu jää hieman vajaaksi, tapaan kysyä, kenelle teos voi olla kulttikamaa sellaisenaan. Käkivertauksen leffa tekee itse alussa, joten ehkä tätä pitää suositella adoption osapuolille, joilla on painolastia tyhjiä hetkiä varten. Mukana ovat kaikki hyvän tieteisnovellin ainekset, eli väittääkseni loppukin toimii, mutta välillä vitsin venyttäminen tuntuu taistelulta. Vaikka eritoten Poots näyttelee vakavissaan, en vakuuttunut, että tarinan kertojalla on vakavaa sanottavaa. Perinteisissä laatuelokuvissa käkivertauksen tilalla nähdään kolari, keskenmeno tai muu takauma, joka selittää, miksi lähiöt, sitoutuminen ja/tai vanhemmuus ahdistavat sankareita. Juurikin novellit ja Twilight Zone -jaksot voivat jättää alleviivaavat teemat väliin, mutta pidemmille mysteereille ne antavat ryhtiä.

Yhtä kaikki, outoilun ystäville tämän pitäisi toimia päivän annoksena.