Tositapahtumiin pohjautuva Hustlers on ensisijaisesti rikostarina, mutta vanhaan teemaan on palattava. Heti kun puhe on naisstrippareista, miehet ovat limaisia plösöjä tai kokoomusnuoria ja stripparit nauravat kulisseissa, ettei seksi voisi vähempää kiinnostaa. Totisesti: mikään ei ole homompaa kuin lähteä miesporukassa kiihottumaan ja höpöttämään, että kaikki jalustalle nostetut eukot kelpaisivat, vaikka heille piti tästäkin maksaa. Itseään kunnioittavan heteromiehen leffa on Magic Mike XXL. Jos miesstrippareihin ei saisi samaistua, He-Manilla olisi kaljamaha ja Schwarzeneggerilla allit. Se on miehinen fantasia, kun naiset eivät naura päin naamaa ja XXL:ssä äijien seksuaalisuus siunataan. Jos tahdot tulla nöyryytetyksi vilahduksia toivoen, katso ensin Koirat eivät käytä housuja.

Magic Mikessä on harmaantuneitakin tarzaneita. Vastaavasti viisikymppinen ja viimeisen päälle timmissä kunnossa oleva Jennifer Lopez on ilmeisen voimaannuttava kieppuessaan tangossa mylvivän apinalauman keskellä. Lopezin tulkitseman legendan tasolle tahtoo nousta "nuori" (itseäni puoli vuotta vähemmän raihnainen) tulokas Destiny, jonka kohtalo on nousta stripparimafian kakkosdaamiksi. Kun Destinyä haastatellaan kehyskertomuksessa, hän painottaa strippauksen olevan rehellinen ammatti, vaikka hänen tyttönsä varastelivat. Tämä toi mieleeni vain Disneyn Robin Hoodin, jossa Robin ja Pikku-John pukeutuvat naisiksi ja ryöstävät typerän leijonan ja kiimaiset sarvikuonot, joten varhainen vihjailu ei muuttanut mitään.

Loppuun asti tyttöjä ei voi tsempata. Toimenkuvaan kuuluu juopuneiden sikojen nylkeminen. Kun siat dokaavat vähemmän talouskriisistä johtuen, turhautuneet stripparit innovoivat ja väärinkäyttävät deittiraiskaushuumetta, eli uhrit eivät edes saa. Tämä on törkeää varsinkin, jos mies ei ole ehtinyt lupautua meikkibimbolauman mukaan. Elokuva realistisesti osoittaa, että nyhverönörtit tajuavat lähteä heti karkuun, mutta en voi sanoa varmaksi, että kaikki klaanini jäsenet osaavat suojella juomaa tai hylätä sen tiskille, joten painajaismaisuuden kanssa flirttaillaan.

Kehyskertomus ja montaasimaisuus elävöittävät maanisuuden ja sen tunteen, että "näin tässä nyt vain kävi", jos eivät kaikkea muuta. Montaasit saavat yleensäkin kysymään, milloin leffa oikeasti alkaa. Stripparipäivät kelataan läpi. Arjen harmaus samoin. Huijaripäivät listataan. Ohjaajalta syntyisi tyylikkään sähköinen musiikkivideo, eikä niissäkään kohtauksissa vikaa ole, jotka ehtivät hengittää, mutta jos julisteen saanut sivuhahmo saa omaa aikaa viisi sekuntia, Destiny saattaa puhua siihenkin päälle kertojana. Alakuloiset montaasit muistuttavat joidenkin naisten olevan äitejä, joilla on vaikeuksia löytää muuta tekemistä, mutta pääsääntöisissä montaaseissa he koijaavat, kerskakuluttavat ja sanovat woo-hoo. Kun Destinyn simppeli psykologinen profiili selitetään, roolissa nähtävä Constance Wu on selkeästi sen sisäistänyt ja sen verran painoa tapahtumilla on.

Klubi on epämääräisen elokuvamainen. On miljonääriasiakkaita ja julkkisvieraita, mutta pöksyihin tungetaan pienimpiäkin seteleitä. On laskelmoitua glamouria, mutta myös vaativaan makuun soveltuva paksu strippari heiluu mukana tasa-arvoisesti. Lähin kosketukseni todellisiin klubeihin on se, että kun isäni kävi sellaisessa, kirjoitin aiheesta isänpäivärunon, mutta muiden kriitikoiden maun kyseenalaistan, sillä leffaa on kiitelty, kun taas mm. hupsu Striptease ja mestariteos Showgirls haukuttiin lyttyyn. Kumpikin niistä on vähintäänkin persoonallisempi kuin Hustlers, sillä bisneksestä ja sivuhahmoista maalautuu kolmiulotteisempi kuva, olipa yksikään kuvista realistinen tai ei. Hustlers sinänsä on huvittava ja mukavasti kumpuileva ja hyvälläkin tapaa tiivis versio minisarjan väärtistä tarinasta - mutta mitä jää käteen?