Kavalluksesta kertova HBO-elokuva tuntuu ajankohtaiselta: myös koronakriisin keskellä rahan tempominen tyhjästä ja sen jakelu heppoisin perusteluin on hyvin helppoa ja koko totuuden (kuten velkaantumisen) ymmärtäminen hyvin vaikeaa. Bad Education kertoo tositarinan, joka otti tapahtuakseen, kun asiat olivat liian hyvin ja valvonta olisi tuntunut nipottamiselta. Hyvä ja huono tilanne eivät ole toistensa vastakohtia, jos kummatkin jättävät tilaa opportunisteille, amatöörimäiselle sähellykselle ja uudelle kriisille.

Vuonna 2002 koulun johtokunnan jäsen jäi kiinni vingutettuaan luottokorttia neljännesmiljoonan edestä. Allison Janney on nappivalinta akaksi, joka on itsevarmasti kaiken yläpuolella ja miellyttävä liittolainen, kunnes akka paljastuttuaan aukaisee hanat ehkäpä itsepetoksen ymmärtäessään; tai siksi, että hölmöiksi todettujen kollegoiden manipulointi kyynelillä on loogista. Ken tietää?

Hugh Jackmanin näyttelemä tarkastaja (superintendent) on kavaltajan ystävä ja päävastuussa kokonaisuudesta. Jos tällainen pieni 250 000 taalan epäkohta budjetissa paljastuu, on vaikeampi saada 8 miljoonan potti kaikkien arvostamaa uudistusta varten, joten kuinka toimia? Koulu on hyvässä maineessa: täältä on moni ponnistanut huippuluokan yliopistoihin. Huonot uutiset laskisivat kaupungin kiinteistöjen arvoa, joten eikö rehellisyys valitettavasti ole todellinen synti teennäisten mulkvistien valitettavasti hallitsemassa maailmassa? Jackman on nappivalinta mieheksi, josta et tahdo uskoa pahaa, vaikka uutta paljastuu tipoittain. Senhän oivalsi myös The Greatest Showman.

Alussa tarkastaja rohkaisee teiniä harrastamaan tutkivaa journalismia höttöisessä koululehdessä: sellainen kauaskatseinen tsemppaaja hän on. Inspiroitunut tyttö vastaa koko totuuden paljastamisesta. Teinireportteri kuuluu myös tositarinaan, mutta asioiden hienoinenkin kärjistäminen saa kysymään, että eikö leffan kannattaisi olla teinin henkilökuva, jos sellainen muka paljasti maata ravistelleen skandaalin? Tyylivalinta on sinänsä sujuva ja silmiä aukova teini on samaistuttava teennäisten aikuisten suossa, mutta heräsin tiedostamaan elokuvamaisuuden.

Neiti Etsivä -huumori on yksi mauste. Leffa perustuu New York Magazinen artikkeliin ja myös tietynlaisen viihteellisen journalismin tunnelmaa on havaittavissa. Lukijan on tarkoitus saada nautintoa röyhkeiden idioottien typeryydestä, mutta lööppimäistä liioittelua vältetään ja itsevarma eteneminen tekee melkein sokeaksi sille, että asioita pantataan, jotta kokisit valitun määrän kohahduksia. Se on infoviihdettä, kun sonnasta nauttiminen ei tee oloa likaiseksi.

Sillä tyylillä tehty hahmotutkielma on hieman ristiriitainen savotta. Artikkeleissakin koko totuuden panttaaminen voi auttaa pääsemään sekoboltsin pään sisälle hetkeksi, mutta suunnanvaihdosten jälkeen sitä ei silti välttämättä ymmärrä kuin juhlakalun lähimmäisiä, jotka eivät osanneet arvata mitään. Yhtä kaikki Jackman saa vähintäänkin ehdokkuuksia suorituksellaan. Haitarimaisesti vääntyvä naama elävöittää ristiriitaisen miehen tasot vaivatta ja elokuvan tavoitteisiin nähden ehyesti, jos kysyttävää jääkin. Siihen fantasiaan melkein uskoo, ettei kavallus välttämättä ole iso asia, jos itse ensin luot ison potin kaikkien kauhottavaksi, mutta jo viittaukset koulun kosteusvaurioihin muistuttavat, mihin löysä raha pitäisi kanavoida ennen kuin sillä sopii kermaperseitä pyyhkiä. Suomessakin on sisäilmaongelmia ja muuta, mutta jutut Yhdysvaltain rapistumisesta ja "potin kasvattajien" verohelpotuksista muistuttavat kärkevimmin, että jopa komein ja kirkassilmäisin Saatana on ansainnut lähinnä selkään.