Intialainen gangsteri on heikoilla kyykkiessään kakolassa. Kun poika kidnapataan Bangladeshissa, avuksi on varaa värvätä australialainen yhden miehen armeija Chris Hemsworth ja pari muuta naamaa. Palkkasoturilla on normaalit traumat ja alkoholiongelmat, ja pelastettavalla teinillä oli meneillään normaalit kokeilut ruohon ja mättään merkeissä. Pakkopullaa tällainen on verrattuna Netflixin edellisen ison tykityksen 6 Undergroundin aloitukseen, mutta kun räyhä alkaa, ehkä aivot tulivat kalibroiduiksi ja leffa on mahdollista ottaa vakavasti.

Paketin pelastaminen on helpompaa kuin sen toimittaminen. Kaiken meneminen pieleen johtaa mainostettuun takaa-ajoon, jossa otokset ovat pitkiä ja katkeamattomuuden tunne saavutetaan. Se on tunnelmalle pääasiassa eduksi, kun katsoja putoaa päähenkilön matkasta hetkeksi siten, että kameramies alkaa tuntua samaistuttavalta hahmolta, joka myöskin on pulassa ammuskelun, mätkinnän, kolarien ja Aasian yleisen ruuhkaisuuden keskellä. Sankarikin putkahtelee kuvaan ja tällaiset todellisuusshokit ovat yleensäkin hyviä hahmoesittelyitä. Äijä on simppeli suorittajamies - mutta näköjään totta.

Leffa on kiinnostunut moraalista selkeästi, mutta valikoivasti. Hyvät ja huonot puolet rakentavat yhdessä tunnelmaa, joka tekee loppuhuipennuksesta herttaisen yhdentekevän: myönteisesti ilmaistuna toteutus on yhä asiallista leffan kuvatessa luontodokumenttimaisesti loputtoman paukuttelun perimmäistä turhuutta.

Jo varhain liittolaiset neuvovat heivaamaan pojan, mutta traumoistaan johtuen sankari tekee suojelusta elämänsä tarkoituksen. Roiston lapsi ei automaattisesti ole roisto. Slummien nuoret saavat ymmärrystä sen vaikuttaessa vääjäämättömältä, että erinäiset piruparat päätyvät pahuuden puolelle. Leffa on asian ytimessä, kun sankari säännöstelee voimaa piestessään aseistautuneita kakaroita. Selväksi tulee myös, että gangsteri voi välittää perheestään. Samaan aikaan kyse on siitä, että valkoinen pelastaja räiskii hengiltä pari sataa aasialaista poliisia sillä perustelulla, että korruptio rehottaa. Jos hän heivaisi pojan "itsekkäästi", aika moni "olosuhteiden uhri" pääsisi lukemaan iltasadun lapsilleen.

Senkin voi tehdä hyvin, että antisankari fiksoituu rajattuun totuuteen ja nimenomaisesti ei välitä kokonaisuudesta. Mieleen muistuu palkkamurhaaja Leon ja Mathilda. Hemsworth ja kakara saavat aikaa vaihtaa pari sanaa, mutta vaikka suojelunhalu menee läpi, kummallakaan ei ole persoonallisuutta, joka myisi ystävyyden erikoisena. Hemsworth on perusmiellyttävä, mutta rajuin mauste on se, ettei hän syyllisty leffamaiseen makeiluun kuten ylitseampuvaan elämäntuskaan, vaan hän painaa eteenpäin, koska parempaa tekemistä ei ole.

Tekele ei määritelmäni mukaan ole "kunnon hömppää", josta repäistä kiksit aivot narikassa. Yippee-ki-yay-meininki uupuu. Muuan slummikakara suivaantuu sankarille ja liittolaiset tosiaan nalkuttavat, mutta jälleen kerran teknisesti taitavasta toimintapätkästä uupuu se epäterveellinen mutta mahtava tunne, että nyt meni homma ihan perkeleen henkilökohtaiseksi. Draamojen vakavuus kaipaisi rinnalleen draamojen syvyyttä ja sanomaa korvatakseen hömpän tuoman mielihyvän. Ohjaaja Sam Hargrave on a-luokan stunttimies, jonka palvelukset ovat kelvanneet muun muassa Marvelille, joten ei aika hukkaan mene, jos osaat kunnioittaa stunttimiesten suuria tilaisuuksia.