Netflixin The Midnight Gospel pelastaa, jos tahdot pohdiskella aikuisten fantasioita, mutta et arpoa hatusta uusia merkityksiä avaruudessa kieppuville vauvoille. Asian ydin ei ole se, onko Midnight Gospel niin sanotusti syvällinen. Katsojan pitää aina olla sitä omasta mielestään. Sarja on yhdistelmä surrealistista oksennusta ja realistisia keskusteluita. Se vaihtelee, miten ääni ja kuva rimmaavat, joten usein sitä joutuu keskittymään kahteen asiaan: "avaruusvauvan kieppumisessa" saattaa olla lumoavaa painajaislogiikkaa samalla kun hahmot vilpittömästi pyrkivät selittämään mielipiteensä vaikkapa elämän kiertokulusta.

"Syvällinen" katsoja siis pysyy kiireisenä ja joskus jokin ajatus jää mieleen. 2001 - avaruusseikkailu toimii yhä, mutta parhaiten se toimi, kun kuvasto oli uutta mestariohjaajalta. Se, kun nuori ohjaaja keksii oman tavan sohia taskulampulla silmiin, ei ole lupa siteerata jonkun Sörsselssön-Pasasen teorian Wikipedia-sivua ja humista tuppisuuna.

Sarja toimii suurinpiirtein näin. Kuvittele mikä tahansa haastatteluohjelma. Vaikkapa: Arto Nyberg keskustelee rintasyöpäseulonnasta tohtorin kanssa. Se mitä näemme, on piirretty Nyberg sateenkaarimaisella tissiplaneetalla tunnustelemassa örkkitissejä ja lentäviä tissejä. Käyttääkö tämä kuviteltu jakso aidon asiaohjelman ääniraitaa? Ei ainakaan täysin. On äänitehosteita ja asiapitoinen keskustelu keskeytyy, kun tohtori käskee puristella omia tissejään ja Nyberg kommentoi sitä, kuinka terveiden tissien roiskaisut ruokkivat miljoona kieppuvaa avaruusvauvaa. Syvällinen katsoja tulkitsee: tässä seksualisoidussa ja toisaalta tabujen rajoittamassa maailmassamme on hyvä muistaa käytännön asiat.

Päähenkilö on radiojuontaja Clancy, joka matkustelee ulottuvuussimulaattorilla. Hän elää itsekin hippifantasiassa ja "simulaatioista" voi karata asioita. Maailmanrakennus pitää kiinni peruskivistään, mutta yleisesti ottaen mikään ei ole tarkkaa: eräskin kala robottikehon kannattelemassa maljakossa mainitsee olevansa köyhää valkoista roskaväkeä Arkansasista. Ensimmäisessä jaksossa Clancy valitsee zombie-epidemiasta kärsivän ulottuvuuden, jossa hän juttelee presidentin kanssa lääkkeiden ja huumeiden eroista ja niihin liittyvistä ennakkoluuloista. Zombiet ovat sairaita, joten sen suuntaista järkeä siinä on.

Huumeiden aikana toivoin, ettei sarja unohdu sille tielle, ja meditoinnista ja uskontojen yhtäläisyyksistä puhumisen aikana toivoin, että sarjaan mahtuu myös psykologimaisia otteita. Toiveet täyttyivät. Elämää voi ajatella monella tavalla, eikä ole yhtä tunnetta tai ajatusta, josta kannattaa punoa kori kaikille munilleen. Jos ensimmäiset jaksot pudottavat kyydistä, se on okei. Loppupuolella nähdään perinteisempää kerrontaa, mutta se tuskin mieltä muuttaa. Clancy ei ole suosittu juontaja tai järjen jättiläinen, vaan huithapeli, joka ei jaksa huoltaa simulaattoria, joten arjenkin hän joutuu kohtaamaan. Se on todellisempaa kuin fiktio keskimäärin, kun huithapelillakin on vilkasta ajatustoimintaa sen sijaan, että hän vetäisi pössyt marisätkästä ja sanoisi "far out, man". Erityisen kyllästynyt olen fiktiivisiin älyköihin, jotka eivät sano mitään, jottei kirjoittaja paljastuisi ontoksi idiootiksi (sitä kirjoittaja vähintäänkin pelkää).

Yksi loogisesti rajattu jakso seuraa vankien toivotonta pakoyritystä samalla kun Clancy haastattelee mykän vangin sielulintua. Lintu vertaa valaistumattoman ihmisen elämäntuskaa videopeliaddiktioon: yksilö sokeana puurtaa kokemuspisteiden kaltaisten saavutusten eteen, vaikkei millään sillä ole todellista merkitystä. Opetus on suunnattu ainakin raivohulluille vangeille, jotka kuolevat ja uudestisyntyvät yhä uudestaan kuin videopeleissä. Selvää pässinkuhaa. Nättiä kuin sika sienenä. Baba is you.

Tämä on niitä piirrettyjä, jotka näyttävät teknisesti alkeellisilta, mutta kykenevät vaivatta ilmaisemaan kaiken, minkä ne haluavat; vilpittömät tunteet mukaanlaskien. Sarja on lomaa harmaudesta, mutta putki voi käydä raskaaksi motivoituneellekin, jos sitä yrittää koko ajan ymmärtää mahdollisimman paljon.