Kuolemattomuus on keksitty. Kunniakäsityksistä ei tingitä mangatukkaplaneetalla, jossa yakuzan johtoon pääsee ajastamalla oman seppukun: kunniallinen roisto ymmärtää, ettei kenenkään pidä olla vallassa ikuisesti. Kunniaton roisto ei ymmärrä, joten nyt rähistään, sillä sankarit yrittävät suojella seppukun mahdollisuutta. Ehkä on selkeämpää pukea juoni vertauksen muotoon: kun lehmätkin lentävät, viisas Muuchu asennuttaa pallon jalkaansa, mutta hänen perijänsä haluaa lentää, joten superlehmät ja hypersamurailehmät lentelevät ja ampuvat toisiaan alas, koska universumin ainoaa rautapallokauppiasta - joka on vasikka - on suojeltava.

Saagan päähenkilö Takeshi Kovacs putkahtaa postiluukusta ja huomaa olevansa nyt tupakkamiehen ruumiissa. Hänen on suojeltava nuorta tyttöä ja selvitettävä, mistä tässä on oikeasti kyse. Samalla asialla on lilanuppinen tissiteline. Tarinassa on riittävästi järkeä, jos olemme yleisestikin avoimia sille, että sääntökokoelma opiskellaan ja sitten pieni sääntörikkomus on koko tarina. Perhe-elämän kaipailu ja kommentointi on ideoita hyvin löyhästi yhdistävä teema. Muutama sivulauseen puolikas koettaa vakuuttaa, että kuolemattomuudesta sanotaan jotakin.

Pidän näytellyn tv-sarjaversion 1. kaudesta ja teoriassa siitä, että Kovacsin näyttelijä vaihtuu, mutta kolmen näytellyn ja yhden animoidun Kovacsin summa on se, että hän on simppeli suorittajamies, johon tutustutaan hitaasti uuden tulkinnan tullessa. Jos jollakin anime-Kovacsin henkilökohtaisella jutulla (kuten... yhdellä savukkeella) on väliä, niin vasta animen jatko-osassa. Itselläni 2. kauden katselu on menossa liike-energialle nyökyttelyksi ja lajityypin yleiseksi pohdinnaksi. Animeleffa on rajattu pieni pläjäys, joten se auttoi ymmärtämään asenteen olevan oikea.

Animen pikaselitys perusasioista visualisoi mokkulan, jossa ihmisten tietoisuutta säilytetään. Tietoisuus siis vaikuttaa olevan sidoksissa fyysiseen asiaan, mutta sitten Kovacsin sielu taas siirtyy planeetalta toiselle netin kautta, joten: mokkula on simppeli kiintolevy. Tarinan logiikka toimii vain, jos et ajattele näitä liikaa. Tässä universumissa kopioi-liitä on parin miljonäärin juttu ja leikkaa-siirrä on standardi. Virtuaalitodellisuudessa voi neuvotella, kiduttaa ja tehdä muuta normaalia, mutta pohatatkin kieroilevat mieluiten fyysisesti. Kiintolevykulttuurin luulisi johtavan vahingossa ja tarkoituksella luotuihin kopioihin, ja luulisi, että maisemissa pyörivät itsetietoiset tekoälyt voi asentaa samoihin mokkuloihin ja-... Ei. Nyt uskotaan, että kuolemattomuus on jännää scifiä ja se on huimaa, kun jokaisen pääosuman jälkeen pitää sanoa tuhoutuiko mokkula. Vastaavan sadun voisi kertoa velhojen keinoin keskiaikafantasiassa. Se on ok.

Piirrosjälkeä imitoiva 3D-patsastelu on kelpo tapa tehdä animea, kun kasvoanimaation puutteita joka tapauksessa peiteltäisiin hauskan dramaattisella japanilaisella mölötyksellä. Näitä on nähty, mutta sävähdyttää se, kun tyylien kohtaaminen ei ole teoriaa, vaan maalauksellisesta asetelmallisuudesta mennään kieppuvaan toimintaan, jossa hahmoilla on painoa. Mätkintää piisaa ja kameramies avoimesti nautiskelee raakuudesta. Animatrixin henkisessä pääteoksen tunnelmia laajentavassa kokoelmassa lyhyempi versio voisi saada varauksettomat kiitokset, vaikkei tämäkään pitkä ole. Välipala luiskahtaa alas varsinkin kun puolet pilipalista on valmiiksi ymmärretty, mutta jos asenne on se, katso ensin Netflixistä myös löytyvä Batman Ninja.