Setä pukeutuu He-Maniksi ja täti supersankarien standardiasuun, jotta täti voi haukkua setää koiraksi ja kuristaa. Uhka vai mahdollisuus? Huumoria vai draamaa? Joviaali sadomasokismi piristää monen Miettisen arkea, mutta hapettomat kikkelipuuhat ovat vaatineet kuuluisampia uhreja kuin koronavirus (mm. herra Kill Bill). Leffa särmikkäästi tasapainoilee tämän kulttuurin ja hulluuden kuvaamisen välillä, mutta jotakin ehkä uupuu, ellei jo aihe loksauta leukaasi lattiaan. Visuaalisen leffan sanallinen osuus tuo mieleen sen, että karhukin osaa murista, eikä kottaraisen viiden minuutin monologi reviiriasioista ole keskustelu. Oletan, että ihmisillä on vilkasta ajatustoimintaa, mutta pelkään olevani väärässä, joten toisinaan olen taipuvainen tiivistämään konfliktit muotoon "v***n ekstrovertit".

Sohvapsykologi siunaa lähtökohdat. Juhalla on tukehtumiseen liittyvä trauma, joten toki kuristaminen kiehtoo. Hän on lääkäri, joten toki vallan antaminen pois ja eksoottiset ruumiilliset reaktiot kiinnostavat (leffa ei sano tätä suoraan). Tatuointiliikkeen kellarissa piiskaava ja pissaava Mona on siviilissä fysioterapeutti, mikä on tavallaan sama asia ja silti reilusti mustempaa huumoria. Matematiikka täsmää, kun Mona purkaa hoivatyön paineet vapaaehtoisiin uhreihin, mutta jos esimerkiksi hammaslääkärikammoinen oppisi oman puoskarinsa survovan vehjettä kurkkuun ruoskaklubilla, yhtälön harmonisuus menisi häneltä ohi. Monallakin on traumoja, eikä hän ole se ammattitaitoisin domina, mutta: häntä ei selitetä puhki.

Hedelmällisyysluku on 1,4. Vahinkolaukauksiin johtavia harrastuksia kannattaa keksiä lisääkin, jottei evoluutio päättele, että nakin on kätevintä irrota orgasmissa, jotta ainoa yritys onnistuu: luonnossa sellaista tapahtuu. Ennen pitkää hahmojen (ja/tai elokuvan) ongelmaksi alleviivautuu se, ettei itsetietoisuutta juuri esinny harrastuneisuuden ulkopuolella. Juha saa kiinni kieroutuneen lohdullisesta painajaisesta hapettomassa tilassa. Menemme hänen päänsä sisälle vain silloin, joten täytä aukot. Projisoi mukaan mietteesi addiktiosta: Juha varmasti tiedostaa muun elämän kärsivän, mutta kiva juttu pitää tehdä vielä kerran ja toki rajummin "viimeisellä kerralla". Mitä muuta? En sano, että ekstrovertit ajelehtivat autopilotilla, mutta mietin sellaisia. Juhan kellunta on keskeytetty, joten ehkä hän ajattelee lähinnä että "blaaaaaargh!!!" ja tästä selvitäkseen hän takoo päätä seinään, koska vaurioituneen pään harhat ovat yhtä kiva asia kuin mielikuvitus?

Kärjistän tietenkin. Tunnemaailma puhuttelevine ilmeineen löytyy oikeiltakin koirilta. Pekka Strang ja Krista Kosonen pistävät jopa paremmaksi vakuuttaessaan hienovaraisesti, että kaikki perustuu johonkin. Suoritukset kehystää punaisen tyrmän ja houreunien ohella sen sellainen kuin auton ikkuna, joka on märkä - yöllä; kaupungissa. Heitetään päälle ääniä tyyliin ziu viu, zai jai jai jai ja bonk, niin se on sitä: kansainvälisen tason taidetta. Mieleeni tulee läheisemmin Miehen työ kuin Nymphomaniac, mitä tulee siihen, onko ohjaajan äly ja huumorintaju tulkinnanvaraista vai selvää, mutta kumpikin skenaario kelpaa. Muutamat ns. ylilyönnit järkyttävät kumifantasioita vahingossa vuokraavia hysteerikkoja, mutta tunnelma hyötyy niistä.

Toivon enemmän pureksittavaa kuin näkymättömien aivoitusten visualisoinnit yleensäkään tarjoavat. Vahvempi kontrasti Juhan menneisyyden ja pimeyteen vajoamisen välillä voisi olla parin minuutin juttu ja iso asia; leffa esittelee kyllä hänen tyttärensä, mutta alun jälkeen huomiot jäävät sille tasolle, että addikteilla tyttäriä on. Omasta näkökulmastani fantasia ilkeästä nartusta ei yhdisty spedeilyyn, vaan aitouteen, koska patoumani saavat arvostamaan pikantisti töykeän ihmisen helppotajuista rehellisyyttä. Tarkennuksia tuohon olisi hehtaaritolkulla, joten olettama on se, että myös piiskan molemmissa päissä on paljon sanottavaa. Nymphomaniacin puhelias 5,5 tunnin ohjaajan versio piti otteessaan, joten suosin selkeästi sellaista.