Isättä varttunut arka poika ei tiedä, minkälainen mies hänestä pitäisi tulla. Kun isä palaa, isä paljastuu puhtaaksi mulkuksi ja perseenreiäksi: hän on kirjaimellisesti pelkät siitosvehkeet, ruuansulatuksen ulostuspuoli ja jalat, joilla pääsee Eteenpäin. Kun pyllyyn pultataan tyynyistä tehty nukkeruumis, leffa huomioi itse, että nyt isä vaikuttaa nuokkuvan kännissä. Siihen jää itsetietoisuus. Visionäärisellä vertauskuvalla, joka liikuttaa kyyneliin 98% ihmiskunnasta, ei tehdä muuta.

Ennen kuolemaansa isä oli kunnon mies (hah), joskin hän hihhulimaisesti etsi taikuudesta parannuskeinoa sairauteensa. Vaikkei hän onnistunut, hän piti hyvänä ajatuksena taikasauvan jättämistä pojilleen. Nekromantialoitsu menee pieleen, joten isä palaa pyllynä, joka haihtuu 24 tunnin sisällä.

Jo taikuuden konseptiin kytkeytyy tulkinnanvaraista ironiaa. Juju on se, että kauan sitten keskiaikafantasiat olivat totta velhoineen ja lohikäärmeineen, mutta taikuudesta luovuttiin, koska tiede on luotettavampaa. Alleviivatusti elämään pitäisi saada vanhaa magiaa, vaikka sen ongelmia korostetaan. Leffa on... tapauskovaisten puolella? Voimaannu rukoilemalla, mutta älä nuole julkista vessaa olettaen, että enkeli desinfioi? Toisaalta leffassa nähdään sama uskopohjainen taikasilta kuin Viimeisessä ristiretkessä, joten ehkä amerikkalainen tv-evankelista todella parantaa koronaviruksen, jne.

Katson sinisiä peikkoja mieluummin kuin ihmisiä. Muuta hyötyä maailmasta ei ole: tarina toimisi jopa paremmin Harry Potterissa. Pojat tahtovat kokeilla nekromantiaa uudestaan, joten heidän on etsittävä taikakivi. Jos kyse olisi ihmisistä, jotka kuulevat salatusta maailmasta, toki uskoisin salakapakkaan, jossa jaetaan salatietoa. Nyt pitäisi uskoa, että vaikka kaikki tietävät fantasiamenneisyydestä, perheravintolan emäntä tarvitsee vain pienen töytäisyn seotakseen ja huutaakseen, että hän on oikeasti mytologinen megaoraakkeli, joka jakaa tietoa parin kilometrin päässä olevista aarteista ja temppeleistä, joita edes arkeologit eivät ole vaivautuneet tutkimaan tuhansien vuosien aikana.

Tänään määrittelen "hahmovetoisen huumorin" näin. Zootropoliksessa kettu keinotteli ostamalla norsujen jäätelöitä ja pilkkomalla ne jyrsijöille: ovelaa, eikä ilkeää. Jänispoliisia väheksyttiin, mutta hiirikaupungissa hänkin oli jätti: kaikki on suhteellista ja arvokkain kyttä pupusta tuli. Eteenpäin ei saa fantasiasta paljoa irti. Veljekset ajavat pakulla kohti taikatimanttia. Vanhemman veljen roolipelikortit sisältävät muinaista viisautta, eli pojilla on mukana Trivial Pursuit. Nuoremman arkuus väistyy, kun hän oppii käyttämään taikasauvaa. Se on hyvä klisee hahmonkehityksen kannalta, mutta ei oivaltavan huumorin lähde. Roolipeli-, keiju-, uskonto- ja pyllyteemat ovat muistaakseni kaikki teemat, joista saan nautintoa, mutta leffa ei inspiroidu yhdestäkään.

Vakioarvosana 3 tähteä ei paukahda tasapaksuudesta vaan ristiriitaisuudesta, vaikka elokuva on ensisijaisesti tasapaksu. Kehittelin ilkeitä lausuntoja tyyliin: vanhempi veli pullistelee silmiä ja virnistelee maireasti yrittäen myydä tavoitellun hyvän meiningin peilisoluillesi. Lopulta kuitenkin välitin veljeksistä, kun leffa sanoi sen, mikä oli ilmeistä jo trailerin perusteella. Se on virallista tietoa, että leffan isällä on isäongelma. Se mitä hän haluaa sanoa itselleen on kehystetty simppelillä tunteiden manipuloinnilla, mutta se todella toimii. Leffa ajaa ojaan enimmän aikaa, mutta ei kivuliaasti, ja todennäköisesti itkin lopetukselle vuolaammin kuin valitsemasi kriitikko, joka suosittelee tällaista banaalia soopaa.