"Olen aiemmin ajatellut, että myrskyn silmässä ei ole sanoja. Tein erolevyn, kun olin jo löytänyt uuden
rakkauden ja kirjoitin masennuksesta, kun olin jo tervehtynyt. Nyt päästin itseni vajoamaan syvyyksiin ja
annoin alitajunnan puhua"

Näillä saatesanoilla metalliyhtye Mokoman vokalisti-sanoittaja Marko Annala pohjusti bändin 13. studioalbumia Ihmissokkelo. Odotukset yhtyeen uutuuskiekkoa kohtaan nousivatkin moisten kommenttien myötä uusiin korkeuksiin, sillä Mokoma on julkaissut parhaimmat levynsä silloin, kun näiden taustalla on ollut aidosti henkilökohtaista näkökulmaa.

Tällä kertaa yhtye ei kuitenkaan onnistu jalostamaan mielenkiintoisia lähtökohtia toimivaksi albumikokonaisuudeksi. Ihmissokkelo kun kuulostaa alitajunnan arvaamattomista virroista syntyneeltä tuotokselta, jonka myötä lopputulos on repaleinen ja hiomattoman kuuloinen. Tämä on kuitenkin albumin murheista pienin: kiekolta löytyy hyvin niukasti huippukappaleiksi luettavia vetoja eikä yleensä yhtyeen albumeilla loistanut tekstipuolikaan lähde tällä kertaa kunnolla lentoon.

Kolmen vartin mittainen ja 12 kappaletta käsittävä albumi on sisällöltään tuttua ja turvallista Mokomaa, mutta tällä kertaa yhtyeen sävellyskynästä vaikuttaa loppuneen muste. Kiekolta kun ei löydy montaakaan kappaletta, joiden voisi kuvitella soivan yhtyeen keikoilla myös levynjulkaisukiertueen jälkeen. Ei koko albumi täysin alisuorittamista ole, mutta niitä parempia hetkiä on lähinnä ripoteltu muuten tasapaksun musiikin sekaan. Onnistumisia edustavat mielenkiintoisia melodioita viljelevä nimikkokappale, mallikkaasti takova Syyttävä sormi sekä levyn parhaimmaksi kappaleeksi kohoava Vuoret, huolet, jossa kuultava kitarariffittely saa pakostakin nyökkäilemään mukana.

Ihmissokkelo on yleisilmeeltään raskas ja aggressiivinen, mutta tämä ei riitä peittämään albumikokonaisuuden ongelmia. Kappaleet kuten Tuhat ei riitä, Yöpuoli sekä Leikin loppu ovat tusinakamaa, jotka eivät jää mieleen useammankaan kuuntelukerran jälkeen. Mokoma on tehnyt vastaavaa tavaraa huomattavasti paremmin aiemmilla levyillään. Lisäksi kappaleita riivaava rosoisuus on häiritsevää. Ihmissokkelo kuulostaa siltä, ettei albumille päätynyttä musiikkia ole mietitty loppuun saakka eikä pahimpien särmien hiomiselle ole nähty tarvetta. Nimikkokappaleessa kuultava akustinen osuus kuvaa hyvin albumin ongelmia tällä saralla: osio ei istu millään tavalla kappaleeseen tuntuen muutenkin vain irtonaiselta lisältä biisiin. Vastaavanlaisia omituisuuksia löytyy pitkin albumia, joiden takia kuuntelukokemuksesta muodostuu häiritsevän kulmikas.

Suurimmat ongelmat löytyvät kuitenkin albumin tekstipuolelta. Tällä osa-alueella monilla julkaisuillaan loistanut yhtye tuntuu alisuorittavan hyvinkin pahasti. Ihmissokkelolta ei löydy montaakaan ajatuksia herättävää lyriikkapätkää, vaan suurimmalta osin sanoitukset ovat täysin yhdentekeviä tai pahimmillaan myötähäpeää aiheuttavia. Riimittelyt tyyliin "en tahdo kantaa enää stigmaa ihmisen / en tahdo haistaa löyhkää smegmaa ihmisen" ovat niin typeriä, että on hankalaa uskoa sanoituksista vastanneet saman ihmisen, joka on luonut tekstit puhuttelevalle Elävien kirjoihin -albumille.

Useamman huippualbumin jälkeen Ihmissokkelo on pettymys. Muutamat hyvät kappaleet, sieltä täältä löytyvät kiinnostavat sävellykset sekä albumin raskas yleisilme eivät riitä kannattelemaan albumia, joka tukehtuu hiomattomuuteensa sekä kyseenalaisiin ratkaisuihin niin sävellysten kuin sanoitusten kohdalla. Tuntuu, että yhtye antoi itsensä laskeutua liiaksikin alitajunnan syövereihin ja eksyä ihmismielen sokkeloihin, sillä lopputuloksen perusteella bändi ei ole vieläkään löytänyt tietään ulos noita mielen loukoista. Jospa yksi notkahdus vahvistaa yhtyeen kurssia jatkossa, sillä Mokomalla on todistetusti rahkeita luoda albumeita, jotka kuuluvat kotimaisen metallimusiikin eliittiin.