Jewell kertoisi kai hiomattomasta timantista ja pettävästä pinnasta; Richard olisi syväluotaus tyypistä, jonka luulit tuntevasi. Kun Clint "no käytetään kumivauvaa" Eastwood päättää filmata Wikipedia-sivun, otsikko on yhä Richard Jewell, mutta kiltisti sanottuna leffa on laadukkaampi kuin tv-elokuva Atlanta Bombing: A Richard Jewell Story olisi. Virkaintoinen vartija Richard suhtautui kunnioituksella epäilyttävään reppuun, joten konserttiyleisöä saatiin etäämmälle ennen naulapommin räjähtämistä. Käynnissä olivat vuoden 1996 olympialaiset. Sankarin mainetta tuli ja sitä meni, kun media hötkyili ja paisutteli sitä loogista seikkaa, että FBI:n oli selvitettävä myös Richardin taustat.

En olisi yllättynyt, jos Ostarikyttä olisi löyhästi inspiroitunut Richardista. Yksinkertainen, hyväntahtoinen, Jenkki-luokan kävelevä sydänkohtaus tähtää oikeaksi poliisiksi. Toimistoapulaisena hän tarkkanäköisesti toimittaa uuden pyyhekumin ennen kuin huomaat tarvetta. Kampuksen leikkikalupoliisina hän saa rehtorin ymmärtämään, että pentujen puuhia sormien läpi katsova laiskottelija olisi sittenkin parempi vaihtoehto. Pommi-isku on toteutettu asiallisesti ja se ilmeinen havainto tuntuu katkeransuloiselta, että Richardille on maailmassa paikka. Sen ymmärtää, miksi häntä epäillään. Sankariteon lavastaminen on yleistä ja Richard istuu profiiliin paremmin kuin pöksyihinsä.

Elokuva ajaa ojaan kuvatessaan naistoimittajaa huonolla maulla. Ämmä on kollegoitaan huvikseen mopottava narsisti, joka huoraa itselleen sisäpiiritietoa FBI-agentilta ja piittaa vain omasta edusta. Aidon, edesmenneen toimittajan omaiset suivaantuivat syystä. Faktoista saa joustaa, jos tarina paranee, mutta hatusta tempaistu tarina seksillä pärjäävästä nartusta on standardisoitua tökeryyttä Eastwoodin nuoruusvuosilta ja mairea pahuus sotkee Richardin tarinan. Ongelma ei sillä korjaannu, että nainen pehmenee: se oli leffan ainoa puolustus, että tämän tason narsisteja on olemassa, mutta sormia napsauttamalla sellaiset eivät eheydy.

Lapsellisiksi menevät myös pääasiallisen FBI-agentin pakkomielteet. Kohtaukset, joissa FBI yrittää huijata Richardia, ovat järjettömiä kuin se, jos virka-asuinen poliisi sanoisi Al Caponelle, että vodkapullossa on vettä, joten koetapa vitsin vuoksi myydä se tuomarille. Edelleenkään tärkeää ei ole todenmukaisuus, vaan johdonmukaisuus: sen tulisi olla selkeää, onko absurdius Eastwoodin tavoite vai ominaisuus.

Elokuvan pelastaa Richardin ja asianajajan yhteispeli. Nimiroolissa löllyvä Paul Walter Hauser luo kokonaisen ja kiinnostavan persoonallisuuden, jolle olisi helppo antaa anteeksi esim. Trumpin äänestäminen, jos hampurilaiset olisivat sallineet hänen niin tehdä. Sam Rockwell hehkuu jälleen karismaa asianajajana, joka tarjoaa selkeän näkökulman suhtautuessaan mutkattoman reilusti Richardiin ja ärsyyntyessään vääryyksistä Richardia avoimemmin. Sympaattista huumoria kumpuaa eritoten siitä, kun Richard vastoin juristin neuvoja koettaa auttaa epäreiluja "kollegoita". Tässä yhteydessä Eastwood on terävä: Richard tietää missä mennään, mutta hän pyrkii objektiivisuuteen omista lähtökohdistaan.

Richardia ei koskaan pidätetty. Ei ole dramaattista oikeudenkäyntiä; epäilykset vain kuolivat pois. Sille nostan hattua, kuinka elokuva ratkaisee osan draaman kaaren puutteista alleviivaamalla, millainen matka tämä oli Richardille. Kun hän hitusen rajoittaa nöyristelyä ja järjestysvallan palvontaa, jälkiviisastelu mahdollistuu ja se tuntuukin ominaisuudelta, että passiivisimmillaan mies oli vaarassa valua pois tarinansa keskiöstä. Tällaisesta kriisistä voi selvitä täysin vain nousemalla oman elämänsä sankariksi.

Yleissivistystä saati korkeaa taidetta leffa ei ole, kerronnan laahatessa ja turhauttaessa eritoten keskivaiheilla, mutta jos aihe kiinnostaa, eiköhän tämä läpi mene. Richardin äitiä näyttelevä Kathy Bates tekee mitä pitää kuten yleensäkin, mutta Oscar-ehdokkuus tuli lähinnä kai liikuttavasta junttikomediapuheesta kyläyhteisölle.