Elokuvaohjaaja kärsii paitsi elämäntuskasta, joka saa ohjaamaan elokuvia elämäntuskasta kärsivistä ohjaajista, myös fyysisistä vaivoista. Vikalista tulee 90-luvun multimedia-CD:n tyylillä ja ennen sitä kaleidoskooppi oksentaa alkutekstit. Pian ohjaaja kokeilee vetää huumeita. Homma toimii, vaikka tuossa oli kokoelma kroonisen turhautumiseni syitä. Pikku naisia meni boikottiin, koska moneen kertaan nähdyssä tarinassa kirjoittaja uikuttaa kirjoittamisesta, mutta Kärsimys ja kunnia pysäyttää epätoivoni kuin pilleri AIDSin. Pedro Almodóvaria ja Antonio Banderasia onneksi katsotaan, heidän tehtyään erikoistakin kamaa.

Surrealismia edustaa vain alku ja taulut ohjaajan asunnossa. Kun hippidiscoilu tulee ennen huumeiden käyttöä, symboliikka jää yleiselle tasolle ja täten huumeetkin ovat tuskan peittämistä, eivätkä Seth Rogenin suositus. Ohjaaja ei ole ohjaillut selkäleikkauksen jälkeen. Hän on asennoitunut odottamaan hautaa. Elokuva sai muistamaan ajatukseni inspiraation ja sen puutteen suhteesta kaikkeen muuhun. Sitä tarvitsee energiaa, johdonmukaisuutta ja käytännössä tunnetason kriisiä kuten rakkautta, vihaa tai masennusta tehdäkseen jotakin isoa, mutta jos yksittäinen voima ei ole He-Man-luokkaa, kaiken pitäisi olla liki mahdottoman täsmällisessä tasapainossa. Ohjaaja on draama-alan osaaja, joten hän tarvitsisi sen verran lääkitystä, että fyysinen tuska ei vie tilaa henkiseltä tuskalta, jonka käsittely tekee hänet onnelliseksi. Oikeaa suhdetta ei voi kertoa lääkäri eikä leffa, joten sanoma luontevasti joustaa.

Kymmeniä vuosia vanha elokuva saa tunnustuksen. Ohjaaja katsoo sen pitkästä aikaa ja ymmärtää arvostavansa pääosasuoritusta, joka aikanaan pilasi välit näyttelijään. Kun hän lähtee hieromaan sovintoa, hillitty tapahtumasarja tuo elämään huumeet ja lisää muistelua. Kevään ainoa filosofinen kysymys, josta tiedostan olevani kiinnostunut, on se, olisiko leffa X parempi jo aivoja tuulettavan kulttuurishokin vuoksi, jos kaikki hahmot olisivat kissoja. Tämä ei olisi: Banderas on eroottisen karvainen muutenkin ja Almodóvar kypsän itsetietoisesti hyödyntää sitä, että tiedät planeetan. Muisteluiden lukuisat sivumaininnat tuntuvat teemoilta, koska Almodóvar viettelee täyttämään aukot sillä, mitä pääsi pulppuaa.

Huumeita tarjoaa se näyttelijä ja huumeet olivat vanhan leffan aihe ja riidan osasyy, joten johdonmukaiselta vaikuttaa. Katsojan hyvä tahto on resurssi, jonka Almodóvar käyttää ohjaajan lapsuutta kuvaileviin takaumiin ja myöhemmin muuhun episodimaisuuteen. Penélope Cruz näyttelee miehen äitiä. Oli köyhää ja uskonnollinen koulu ei kiinnostanut, mutta ei ole heti ilmeistä, miten tämä liittyy vanhan, varakkaan ja vaivaisen agnostikon huumekokeiluihin. Menetetty rakkaus putkahtaa etualalle kesken kaiken. Takaumien ei ole mikään pakko näyttää, mikä on näiden juttujen historia, vaikka pitäisimme näitä eräinä pääasioina. Painotukset perustellaan loppuun mennessä ja rakenne vahvistuu varsin tyydyttäväksi.

Elämä on harmaata. Aina joskus jokin liikuttaa kyyneliin: ei siksi, että lapsetkin menivät kuolemaan, kun sait potkut ja kissa raapaisi munille, vaan monisäikeisestä painolastista johtuen. Kun elokuva tämän saavuttaa, se on vahvaa melankoliaa, mutta ei melodraamaa. Sehän on täten myös hyvää elokuvaa elokuvien tekemisestä, kun ohjaaja neuvoo näyttelijää välttämään melodramaattisuutta ennen lavamonologia, josta tosiaan tulee yksi liikuttavimmista hetkistä. Se, että periksi antanut ohjaaja yrittää inspiroitua elämästään, on elokuvaa elokuvista kertovien elokuvien tärkeydestä - joten toki tämä sai 2 Oscar-ehdokkuutta. Kautta linjan sielukkaat suoritukset ja kaikki ansaitsee kaiken, mistä sovitaan, kunhan saan brändätä itseni kriitikoksi, joka ei kutsu tätä erikoiseksi; erikoinen tämä on vain muuhun verrattuna.