Yhden otoksen sota eli leikkaukset naamioiva reaaliaikainen leffa vaatii sen tason ammattitaitoa, että pidin tätä varmana nakkina, mitä tämä on. Reaaliaikaisuus lisää läsnäolon tuntua. Uskottavuudessa taakse jää mm. Christopher Nolanin yritys sotia niin aidosti, että lentsikoita oli kaksi ja verta ei, kun aidosti ei voikaan sotia. Reaaliaikaisuus on kuningasidea varsinkin kriisiytyneelle Sam Mendesille, jolle jokainen laatudraama on alamäkeä, kun teinin liimaaminen kattoon toi jo 5 Oscaria. James Bond -kaava salli Mendesin tyriä käsikirjoitukset, mutta ongelmanratkaisua vaativa ja huomion hahmoihin pakottava visuaalinen idea houkuttelee esille osaajan.

15 ehdokkuuden kuvaaja epäili, että kyseessä on vain temppu, mutta... Kyseessä on vain temppu. Lakataan haukkumasta temppuja. 3D:n pitää ampua kakkaa naamaan ja rajoituksilla kikkailevan pätkän tulee pitää kurssi, vaikka "tarina parantuisi" rajoituksesta tinkimällä. Kaikessa vakuuttavuudessaan 1917 ei ole puhdas suoritus ja mielenkiintoni lopahti epäpuhtauksia tunnistaessani, mutta vain sekunneiksi. Elin ja hengitin temppua: en tahtonut räpytellä silmiä, jottei visionäärisin osaaminen mene ohi.

Saksalaiset vaikuttavat vetäytyvän, joten britit ovat astumassa ansaan. Kenraali värvää kaksi miestä viemään viestiä. Milloin, millä aikataululla? Nyt! Mitä tapahtuu? No, tämä juoksuhauta tässä on käveltävä päästä päähän. Hiljentynyt taistelukenttä kävellään päästä päähän. Sitten ollaan maaperällä, josta ei ole ennakkotietoa ja kohtaamisia tapahtuu. Väheksymättä huipennuksen näyttävyyttä ja tunnelatausta, väitän elokuvan olevan terävimmillään keskivaiheilla, kun kiristyneistä jännitteistä ja hienovaraisesta asetelmallisuudesta edetään avoimen elokuvamaiselle osastolle. Myöhemmin ollaan selkeästi mytologisella tasolla, jossa "valaistus tulee samasta paikasta kuin musiikki".

Leffan katsoisi toistamiseen; lupaan. Makasin silti tajuttomana, kun yritin keksiä, mitä myönteistä tästä voi sanoa, mikä ei olisi mahdollista jo leffaa näkemättä. Välimatkat elävöityvät, joten leffan jälkeen suutelet puhelinta pohtien, olisiko 1. maailmansota vältetty, jos pösöt olisivat tekstailleet ja joutuneet huolehtimaan Twitter-reaktioista arkkiherttuan kuoltua? Ehkä et. Leffa kysyy, kaipaako sota 1-2 miestä, koska esimiehet suhtautuvat kyynisesti siihen, onko sillä väliä, milloin kaikki kuolevat? Knääs.

Mendes ei missään nimessä ole kiinnostunut historian tulkitsemisesta vaan tutuista leluista. Nuoret sotilaat heittävät hillitysti herjaa vastapuolesta, mutta ruokakin on tärkeämpää. Kohtaamiset muistuttavat elämän ristiriitaisuudesta pysyen etäällä saarnaamisesta. Uhkaavina hetkinä sankarit kahlaavat ruumiiden ja rottien ohi näkyihin vain osittain turtuneina. Rauhoittuneina nuorukaiset avautuvat hillitysti ja ovat mutkattoman samaistuttavia. Ja sitten jytisee. Teemapuistojen tuttuihin aiheisiin perustuvat rata-ajelut toimivat vastaavasti.

Elikkä jos kolmiulotteinen kreisikomedia olisi yhtä kova saavutus, painottaisin kokeneeni ideat ennen kuin intoilisin, että tunnelman voi jo haistaa, kun häntäkin nousee hevosen pieraistessa katsojan naamaan. Useammilla leikkauksilla 1917 olisi yhä hyvä perusleffa, kuten neljän tähden hevospierun tulisi olla 2D:nä. Luonnollisesti nyyhkin ja oikeista syistä eli ihmisiin samaistuen, jos kastella voi tukkijokikin. Tällainen stuntti on vuoden paras elokuva sitten, kun Hollywood investoi uuteen kameraan. 24:n kuvan itsepäisestä käytöstä johtuva töksähtely tietynlaisissa otoksissa on yhtä merkittävä virhe kuin löytämäni leikkaukset, kun tavoitteena on täydellinen kuvasto.