Patut liittoutuvat pentujen kanssa. Voi ei, pentujen kerholla on korni nimikin? Pennut eivät saa takaumia. Pentujen on turha haaveilla omista seikkailuista elokuvauniversumissa. Pennut hoitavat taustatyöt, joita poliisioperaatioissa yleensäkin on ja sitten yhtä saa jo parilla lauseella elävöittää. "Noin elokuvia on tarkoitus tehdä!! Tästä eteenpäin teet elokuvia noin!!"

Viittaus vanhaan dialogiin ei välttämättä soita kelloja. Sukupolvi kuoli tätä odottaessaan. Bad Boys II on nolkytluvun parhaita toimintaelokuvia, koska se on ensimmäinen ja ehkä ainoa tällainen, joka päästää Michael Bayn irti. Kun kutsun Bayta psykopaatiksi, se on hellittelyä, joka viittaa liian pitkälle menneeseen kakkoseen, jota piti sulatella. Sama tunne teki teinivuosina nähdyistä komedioista ikimuistoisia ja sama tunne pärisyttää, kun kauhu liikkuu klassisuuden ja sietämättömyyden välillä. En tahdo turtua tasapaksuuteen, tiedoksi John Wickille.

Bad Boys for Life ei ole bayhemia "Bom" Baylta. Leffa ylitti odotukset, mutta veikkaus ansioiden jakaantumisesta pitää: Bayn tuore 6 Underground tykittää tujummin, mutta on vailla sielua. Jos pidät kakkosta peruspätkänä, Reilun & Falafelin ohjaama kolmonen lienee nyyhkydraama. Isointa takaa-ajoa ja ammuskelua vartoessa kysyin, onko tämä toimintaa, mutta omilla ehdoillaan leffa toimii tasaisesti. Will Smith näyttelee motivoituneena psykoottisinta poliisihahmoaan, jonka persoonallisuus on olennainen osa tarinaa ja teemoja. Viisikymppinen äijä ei suostu pysähtymään, vaikka pitkäaikainen partneri Martin Lawrence on leppoisa ja läski isoisä. Vielä yksi keikka? Ei, sanoo Lawrence. Liian vanha kakalle.

Roistot valtaavat Miamin. Tällä kertaa se on henkilökohtaista, kunhan vankilasta karannut psykonoita ja tuima poika pakottavat sedät köpöttelemään. "Ennalta-arvattavuus" on niin absurdi käsite väsyneelle kriitikolle, etten tiedä, käyttääkö sitä. Tarina teemoineen on ymmärretty ensimmäisen vartin sisällä, mutta selkeys on juhlava idea verrattuna sivuhahmojen takaumia harrastaviin tällaisiin. Mielenkiintoa ruokkii tunnelataus. Pahojen poikien bromanssi jatkuu ilman Bayn homofobiaa. Vitsi harmaantuneisuudesta on jo taidetta huvittaessaan ja herkistäessään ja vielä kerran muistuessaan mieleen, kun pojat selvittelevät välejä. Smithin hahmon kivesmyrkyille annetaan kontekstia siten, että jopa trilogian tuntua erittyy ja toki uhosta saa yhä nauttia. Lawrence on aina parhaimmillaan Smithin rinnalla ja nyt herra hamekyttä on jo lähes yhtä sympaattinen kuin klassisin liian vanha kakkaaja Roger Murtaugh.

Leffa muistaa juurensa viimeistään kun mopon sivuvaunussa on kranaatteja ja konekivääri, ja hillitympikin meuhka on moitteetonta työtä. Korkean ikärajan musta huumori pilkahtelee yhä toisinaan, mutta se ei ole pääasia. Tällaisten ei pitäisi kestää yli kahta tuntia ja näitä on nähty ja lopputekstikohtaus on jymäläytä täsmälleen sama kuin viidessä sellaisessa tällaisessa, joita en jaksa enää... En kuitenkaan saa otetta negatiivisista mietteistä. Leffa toimii. Leffa on ihailtavan itsetietoinen jopa verratessaan käänteitään hölmöön päivittäissaippuaan. Pyöristän arvosanan tasalukuun (noin mielipide on tarkoitus selventää - tästä eteenpäin selvennät mielipiteet noin?). Sarjan tai lajityypin vastustaja oivaltaa, että siinä on tujaus nostalgiaa.