Marriage Story on 6 Oscar-ehdokkuuden arvoinen ihmissuhdedraama, kunhan olet oikeista ongelmista vapaa taiteellisesti turhautunut seksikäs elitisti elokuva-alalla. Nicole on näyttelijä ja entinen maaninen unelmakeijutyttö, josta tuli hyvä äiti. Charlie on luova ja järjestelmällinen teatteriohjaaja, josta tuli hyvä isä. Telakoitumalla he täydensivät toisiaan hetken, mutta tiedäthän: ihmisen pitää saada tehdä mitä haluaa ja toisen pitää reagoida oikein, tai vaihtoehtoisesti ihmisellä pitää olla salaisuuksia kuten irtosuhteita, jottei avioliitto tukahduttaisi. Koko elokuvan ajan tarmokas musta mamma huuteli takanani sellaisia kommentteja kuin "that's some white shit right there, mm-hmm", vaikka katsoin elokuvan yksin televisiosta.

Scarlett Johansson ja Adam Driver ovat ihmisiä. Palkintoja ropisee, kun he näyttelevät mm. näyttelemistä ja riitelevät räjähtävästi pitkän parisuhteen ulottuvuuksien näkyessä. Enimmän aikaa he ovat erillään, joten vaikka riitaan samaistuu Kallen autotallikaljoihin kyllästynyt pätkätyö-Birgittakin, leffa ei yritä elävöittää avioliittoa, vaan käydä läpi amerikkalaisen avioeron. Se on tarkoituksella turhauttavaa, kun puheväleissä olevat tyypit vetävät mukaan juristeja, jotka vaativat omaisuuksia jo etukäteen ja myöntävät kääntävänsä veistä haavassa. Kun vapiseva juristipappa pitää kättä polvella, en tiedä, onko sen tarkoitus näyttää tumputtamiselta, mutta tunnelmia se tukee.

Niin itsetietoinen teos ei ole, että se tunnistaisi väkisin vihaamisen kapitalismin vuoksi olevan se kiehtovampi tarina: tarina amerikkalaisuudesta. On yksi asia katsoa Lähi-idän aviokriisiä, jossa naisten oikeudet ottavat kananaskelia, ja on toinen asia todeta "sivistysvaltion" eliitin ylläpitävän korruptiota huvikseen. Jos suomalaisen hahmon ongelma olisi se, että avioerojuristin etumaksu on kymppitonni, kyseessä olisi Uuno Turhapuron juoni appiukon pään menoksi. Toki vertauksia voi väsätä miten päin vaan: jos rakkaudessa viat muuttuvat ominaisuuksiksi ja rakkauden kuollessa hyvistäkin puolista irtisanoudutaan, ehkä julmat juristit symboloivat tätä sielun akrobatiaa, pimpelipom? Elokuva ei ole näin luova, eivätkä Johansson ja Driver kreikkalaista kuoroa tarvitse, vaan yhteistä aikaa.

Ohjaaja ja kirjoittaja Noah Baumbach on syntynyt yläkulttuuriin ja hän tekee yläkulttuuria yläkulttuurista. Hän on eronnut ja pettänyt. Hän on selvästi kiinnostuneempi mieshahmosta pistettyään pyörät pyörimään. Hän huomaa tasapainohäiriön siitä päätellen, että mukana on muutama yleispätevä toteamus naisen huonommasta asemasta eli kaksoisstandardeista, vaikka Baumbach keskittyy näyttämään miehen huonomman aseman. Avoin ja toimiva musta huumori sosiaalitantan vieraillessa nosti kulmiani, sillä kaikki muu tuntui siltä, kuin olisin sen jo ennustanut, olinpa tai en. Jää siis hämäräksi, mitä sisäpiiritietoa ns. sydänveriprojekti sisältää. Jälki on ammattitaitoista; elokuva on ok.

Riitelykohtauksessa listataan loput asiat ja pelataan klassiset loukkauskortit. Vähintäänkin katsoja löytää myrkystä sen huomion, ettei yhteinen elämä tarkoita yksilöiden elävän samaa elämää päissään, ja sehän voi loukata jo todellisuudentajua, kun toinen päästää ulos pitkään hautunutta muutosmieltä. Kohtaus on vahva, mutta "vuoden parhaita" ei tarvitse silitellä, joten totean taas kaivanneeni katkeamatonta otosta, jotka tukevat mitä tahansa kiihkoilua ja jollainen tässä tapauksessa kytkeytyisi siihen, mitä pari on teatterin lavalla saavuttanut. Heh, hassu näyttelijä on hassu näytellessään hassua näyttelijää -tyyppinen sisältö ei vielä perustele iänikuista sisäsiittoisuutta. Vaihtaisivat edes taidemuodon kuten Whiplash tekee.