Hyvän trailerin tavoin The Aeronauts myy ajatuksen siitä, kuinka ikimuistoinen elämys The Aeronauts voisi olla. Ihmiskunnan korkeusennätys rikotaan kuumailmapallolla 1800-luvulla. Elokuva ei oivalla tarinan olevan elokuvan mittainen. Kaksi ihmistä kiikkuu korissa tyhjän päällä. Kokemattomampi tahtoo niin korkealle, että aivoilta loppuu happi, ellei järki jäädy ensin. En vaadi, että tarina kerrotaan reaaliaikaisesti ja yhdellä otoksella ja 3D:nä ja isolla kankaalla, mutta eduksi olisi jokin katsojan todellisuudentajun haastava temppu, kuten vaikkapa suhteellisen pitkät katkeamattomat otokset. Leffa näkee parhaaksi rytmittää eli osittain pilata tarinan kliseisillä takaumilla.

Pieni jippo on perutun jättiteatterikiertueen perintöä. Maan päällä kuvasuhde on luokkaa patonki, mutta leffa venyy kunnioittamaan tuumavalintaasi pallon noustessa. Siitä kritiikki lähtee. Leffa antaa vainun korissa kiikkumisen kauneudesta ja korkean paikan kammosta, eli suuren seikkailun alusta - mutta pian mustat palkit palaavat leffan leikatessa takaumiin. Jos loistoleffa alkaa ravistelevalla tragedialla, jonka muisto määrittelee sankarin matkan sovituksen hetkeen saakka, mutta pönttöleffassa sivuhahmo vain ohimennen mainitsee kuolleen vaimonsa, jonka haamua yhtäkkiä näyttelee Sami Hedberg, The Aeronauts sijoittuu laadullisesti siihen keskelle.

Eddie Redmaynen näyttelemä James Glaisher on historiallinen meteorologi, jonka hengen pilotti Henry Tracey Coxwell pelasti aiheena olevan ennätyksen aikana. Coxwell on korvattu Pussy Galorella eli fiktiivisellä naispilotilla, joka perustuu naisilmailijoihin. Iso muutos vahvistaa, että nyt ei nipoteta, vaan kuunnellaan esitetty satu. Se nainen ilmestyy paikalle hirveässä meikissä ja röyhelömekossa kärrynpyöriä tehden ja vaatien mukaan koiran kuin perijätär tosi-tv:ssä. Ehkä miehillä ja naisilla on enemmän eroja kuin yleensä myönnän? Törttöily kytkeytyy siihen, että tiedeyhteisö suhtautuu nuivasti naisiin ja tieteeseen ja kokeella pitää olla viihdearvoa. Felicity Jonesin näyttelemä sankaritar vakavoituu ja pätee. Hahmon traumat viittaavat ilmailija Sophie Blanchardin oletettuihin sellaisiin.

Toki olen kriitikko, mutta mielestäni se ei olisi tylsyyden maksimointia, jos 100 minuutin keskustelu tapahtuisi eteerisen kauniissa pilvilinnoissa ja useampi kiihkeä toimintakohtaus nähtäisiin osana sitä. Itseään kunnioittavalle käsikirjoittajalle se olisi haaste, kun kaikki pitäisi ilmaista kahden hahmon avulla siten, että he puhuvat toisilleen eivätkä kameralle. Meteorologilla oli vaikeuksia löytää pilottia. Hän ei millään muotoa väheksy tätä naista. Mies on kiltinoloinen, mutta kun on tehtävä vaikeita valintoja, hänkin syyllistyy miesselittämiseen ja biologiaan eli siihen, että ruholla on leveämpi varjo. Tasan kaikki, mikä elokuvassa on huomionarvoista, olisi elämyksellisempää, jos pysyisimme korissa silmien kiillon sävyäkin analysoimassa.

Meteorologia on tärkeää. Kaikki on tärkeää. Tuttu pulisonkikerho nauraa kaikelle läpimurron kynnyksellä. Pelkästään Redmayne on viimeisen kuuden vuoden aikana ratkaissut maailmankaikkeuden teorian ja vaihtanut sukupuoltaan. Nyt hän mylvii: huomisen sää on ennustettava! Röhöhö, eikä, täysin mahdotonta ja varsinkin turhaa, nauravat mursut ja pingviinit, mutta jännitetään, muuttuuko mieli. Dementoituneen isän jalanjäljissä mies astelee ja naisilla on vaikeaa ja muuta banaalia. Eddie sai Oscarin ja Felicity ehdokkuuden Kaiken teorialla ja suorituksissa on nytkin vivahteikkuutta, jota takaumat vain laimentavat, koska tulkinnanvaraa on vähemmän. Tylsäksi leffaa ei voi haukkua, vaan se pörähtää ohi kuin pistetty vappupallo.