Kulttuurinen omiminen on riistäytynyt lapasesta, enkä puhu saamelaisvaikutteista. Hämmästelin Frozenin suosiota jo 2013. Toki sosiaaliset paineet ovat samaistuttavia ja ehkä joku koki tarinan Annan silmin, eli eristäytyvää lähimmäistä ihmetellen. Sanonpa vain, ettei laulu "Let It Go" ole "Eye of the Tiger", vaan konfliktin terävöittävää itsesääliä. Kuka näkee itseään siinä, että Elsa on jalustalle nostettu kuningatar, jolla on vaikeaa, koska hän ei kehtaa myöntää olevansa jumala? Ettehän te pitäneet Kloonien hyökkäyksestäkään. Let It Go tapahtuu vastaavassa vaiheessa jossa Anakin Skywalker hävittää vihamiestensä suvun: patoutunut negatiivinen energia purkautuu ja piruparka syleilee voimaa, joka vie synkkään paikkaan. Minä olen Elsa. Jo nyt on perkele, kun sukulaislapsetkin kehtaavat syntyä ensimmäisen osan ensi-illan jälkeen ja omia leffan niin, että yksi joulukin oli käytännössä Frozen-teemainen.

Kakkonen herätti ristiriitaisia tunteita vain etukäteen, lopputuloksen ollessa tuote. Elsa suostuu pelaamaan Aliasta, mutta hän on aika huono, täsmälleen kuten minä tänä jouluna. Sitten hän kuulee ääniä. On aika kävellä pohjoiseen ja kuulla myös alkuperäiskansan huolet ja maagisia selityksiä ja palauttaa elementtien tasapaino tai jotakin. Tarina oli arvattavissa ja hatusta temmotut yksityiskohdat voi heti päästää ulos toisesta korvasta. Elsaa viedään perhejoulun vietosta takaisin mystisempään suuntaan ja sehän kutittaa, jos kuuntelit Let It Go'n 150 kertaa: biisit yhä myyvät sielunelämän. Ykkönen kertoi siskoksista sadun, eli esitteli sovellettavissa olevaa käytöstä. Jatko-osa on rumasti sanottuna samaa tumputusta kuin Viidakkokirja-kierrätys, joka poisti tarinasta tarinan, eli antoi Mowglin jatkaa Disney-psykoosissa aikuistumisen sijaan. Toisaalta askeleet ovat niin pieniä, ettei mistään tarvitse olla mitään mieltä ja asiat voi kääntää toisinkin.

Antakaa Elsalle tyttöystävä, pyysi fanikampanja. Turha toivo: Disneyn taktiikka on mainostaa vuotuista 2 sekunnin vähemmistövilahdusta ja se nähtiin jo Rise of Skywalkerissa. Poliittisen potaskaselityksen mukaan Elsaa ei määritellä parisuhteella. Kun hahmo laulaa eristyksen valtakunnasta ristiriitaisin tuntein, hänet määrittelee parisuhde tai sen puute. Takaumassa nuori Elsa ei innostu romanssileikistä ja myöhemmin sydän kuuluu henkimaailmalle, joten jos hänet määritellään, niin papin tai shamaanin virkaan luonnostaan ajautuvaksi aseksuaaliksi. Täyt tosiaan ovat pieniä. Jos Elsa on "pyhä neitsyt", niin yhtälailla voi sanoa, että Annan kosimista suunnitteleva poromies Kristoff harkitsee yhä muita vaihtoehtoja, sillä hän tapaa tyypin, jonka nimi kuulostaa Gaydarilta, ja ikkunan heijastuksessa poro vaikuttaa käyttävän mekkoa. Kun sankarit kivijättiläisen sieraimia väistettyään ajautuvat oikeaan luolaan, luola on epäorgaanisesti neliskulmainen, jottet tekisi näitä villejä tulkintoja.

Matka tuntuu pitkältä, koska vanhat sivuhahmot saavat sopimusluonteisesti saippuaoopperaa sen sijaan, että alkuperäiskansan kulttuuri ja mielipaha elävöitettäisiin. Tutun skandinaavisen valtion uusi suoraselkäinen kenraali on tummaihoinen, joten hihkaisin heti mielessäni "Mannerheim!" ja näin päättyy analyysini puhuvista tulokkaista. Palava sisilisko ja vesihevonen ovat lelu-uutuuksia, joten ne yrittävät tehdä vaikutuksen tasan siksi ja sinänsä katsomiskelpoisesti. Oudointa täytettä on ykkösen toistuva muistelu. Jos isi ei piirrettyjä katso, mutta olohuone on ohitettava vessareissuilla, hänkin tuntee Frozenin paremmin kuin Bondit.

Yksinkertaistettuna en tajua, miksi lähtisit fiilistelemään Elsan kanssa, mutta Elsa-fiiliksiä on ripoteltu pullamössöön. Ykkönen unohti olevansa musikaali ja lajityypin toimintaperiaatteet ovat yhä hakusessa, mutta Elsan osuus on tasokas. Se on hyvä esimerkki tyhjäkäynnistä, kun leffa selittää vaivatta, mitä sivuhahmo tuntee ja sitten antaa hänen laulaakin siitä: Elsa oikeaoppisesti oivaltaa laulaessaan. Kehun leffaa Frozen-pätkiksiä dramaattisemmaksi ja huomioin komeuden kehittyneen muiden ihmisten määritelmien mukaan. Lehdet maksavat lunta enemmän, mutta erinäisten Pixar-pätkien tavoin fotorealismin kosiskelu puolitanassa kiinnittää huomion kumihahmojen ajoittaiseen painottomuuteen. Lahjakkain taiteilija on väännellyt Elsalle muutamia sielukkaita eli kohahduttavan uskottavia ilmeitä.