Leffa-arvioon mahtuu vain puolitotuuksia, mutta ei filosofia tiedettä ole. Paavit ovat jatko-osia Pietarille: kalliolle, jolle Jeesus rakensi kirkkonsa. Pietari sai "taivasten valtakunnan avaimet" eli vallan tehdä päätöksiä, joita kunnioitetaan taivaassa. Jeesuskin teki uudistuksia planeettaa testailtuaan. Veikkaatko, että Jeesus vaatisi avaimet takaisin, jos paavi sanoisi vaikkapa, että tiskikoneen keksimisen jälkeen naispappeus on ihan okei?

"Ah, mutta eikö ole niin, että ajan hengen naiva huomaa olevansa leski seuraavassa ajassa", virkkoo paavi Benedictus XVI siteeraten 1900-luvun mietelausetta. Kuka sen sanoi? Hugh Hefner? Väitän, että ajan hengen oikeista syistä naiva ehtii hänen kanssaan kasvattaa tulevasta sukupolvesta kunnollisen.

Benedictus kohahduttavasti erosi. Netflix-elokuva Kaksi paavia esittää, että hän halusi seuraajakseen nykyisen paavin Franciscusin. Miesten erot ovat karikatyyrimäisiä. Biggus Dictus näyttää Star Warsin keisarilta, joten ristimänimi Ratzinger tuo mieleen rottaprofessori Ratiganin, ja numero XVI symboloi syvää vanhoillisuutta. Franc sen sijaan on uudistusmielinen ja hellyyttävä pappa, jonka "pieneen köyhään" pyhimykseen viittaava nimi vakuuttaa, ettei hän vaadi kultaista vessanpönttöä tahi hanhenmaksapalleroita. On täydellistä, että Beniä tulkitsee Anthony Hopkins ja Francia Jonathan Pryce. Vanhojen äijien keskustelu kiinnosti ja käytännössäkin sillä on kypsä, hillityn dramaattinen kaari. Olisipa siinä kaikki.

Franc oli vaihtoehto paaviksi jo aiemmin, mutta Benin tiimillä oli hinku päästä puolustamaan perinteitä muuttuvassa maailmassa. Muutamaa vuotta myöhemmin Ben tunnettiin "Jumalan rottweilerina", eli monia tahoja tönäisseenä änkyränä ja pedofiilien kansainvälisen suojatyöpaikan pääjohtajana, mitä hän elokuvassa katuu. Vanhojen hyvien arvojen vaalimiseen kuuluu automaattisesti vanhojen paskojen asioiden salailu.

Ben on eropäätöksen tehnyt, mutta kun vieraaksi saapuu ihme jeesustelija, hän ensin haastaa vieraan väittelyyn kenties jotta häntä symbolisesti taivuteltaisiin. Kuukausia ja vuosituhansia vanhoissa ajatuksissa Ben on tarkka, mutta kun on mutkattoman vieraanvaraisuuden aika, ikä näkyy, kun väsyneellä vaarilla on vaikeuksia tarttua uusiin konsepteihin. Hopkinsin suoritus kertoo olennaisen sielunelämästä ja myy sanotun ja hyvän tahdon, ja kun on olennaisen aika, paavit ymmärtävät toisiaan paremmin. Kiitosta ansaitsee aina sielukas Prycekin, mutta Francin käsittely takaumissa ei.

Se on sinänsä pientä, kun ääribritti Pryce kritisoi englantia kankeaksi kieleksi, mutta tuo huono vitsi pistää silmään, kun Francia on näytellyt takaumissa aito argentiinalainen, joka ei näytä sen enempää Pryceltä kuin aidolta nuorelta Franciltakaan. Montaasimaiset takaumat kuvittavat Francin huolen: kuinka hänestä voisi tulla paavi, kun hänen toimensa diktatuurin aikana olivat kyseenalaisia? Soisin Prycen vain näyttelevän huolen ja Hopkinsin antavan kontekstia. Leffa on paavien bromanssi ja vaikkemme vitsaile tänään siitä, kuinka jotkut ovat syntymästä saakka avioliittoon kelpaamattomia, bromanssi toimii kuten romanssi siinä mielessä, ettet keskeyttäisi elokuvaa Rakkautta ennen aamua Ethan Hawken villeillä poikamiesvuosilla. Takaumat tekevät elokuvasta hutiloidun elämäkerran.

Myös arkistomateriaali on synti. Herran vuonna 2019 on banaalia todistella, että pitkälti fiktiivinen kohtaus perustuu todelliseen yksityistilaisuuteen visuaalisesti. Todisteella on yhtä paljon arvoa kuin sillä huomiolla, että leffa kertoo Westworldin jumalan ja Game of Thronesin ylipapin tapaamisesta: Wikipedia-nipotuksen ja Twitter-sarkasmin on tarkoitus olla jälkiruoka.