Keanu Reevesin ainoa ilme on hintansa väärti voimavara filkalle, josta löytyy yhteensopiva roolihahmo. Tom Ludlow, poliisinvirkansa villin lännen vimmalla hoitava rasistinen, katkeroitunut ja alkoholisoitunut leskimies on varsin käypäistä tulkittavaa karismaattiselle yhden maneerin miehelle. Ludlowin tapaisen hepun puolesta yleisön olisi määrä hurrata siksi, että lastenraiskaajat kylmästi teurastava miekkonen on loppujen lopuksi sympaattisempi veikko, kuin omaa etuaan tavoittelevat kollegat, häh? Mutta kuka tavoittelee ja mitä tarkalleen ottaen? Entinen pari (Terry Crews) on kiukustunut Reevesin hahmoon, jota puolustaa kaikkine voimavaroinensa puolihullu poliisikapteeni (Forest Whitaker), jonka arkkivihollinen on sisäisen tutkinnan puolikuiva pamppu (Hugh Laurie).

Ludlow löytää itsensä arveluttavasta valosta, mikä saa äkkipikaisen miehen pahentamaan tilannetta puolivahingossa. Tapahtuu murha keskellä kirkasta päivää. Tietyt tahot epäilevät Ludlowia osallisuudesta ilmeisin perustein, vaikka julkisesti ja omissa hyvä veli -piireissään mies onkin sankari edelleen, tai ainakin toistaiseksi. Ludlow ei aio lakaista juttua maton alle kuten ehdotettua, vaan koettaa saada murhasta vastanneet katunilkit nalkkiin kyseenalaisin konsteinsa. Pariksi Tom saa murhan virallisen tutkijan (Chris Evans), joka on samalla tarinan pakollinen keltanokka.

Juonenkäänteiden mainio rytmitys ja ilkeästi purskahteleva poliisiväkivalta nostavat Street Kingsin tusinatrillereiden yläpuolelle ainakin mitä tulee intensiivisyyteen. Suurimman osan ajasta leffa melkeinpä svengaa. Loppupuolella aletaan kuin varkain lähestyä tahatonta komiikkaa, joka lopulta myös saavutetaan – naps, noin vain. Street Kings ei varsinaisesti ole uskottava missään vaiheessa, vaan tyypillinen machokyttädraama, jossa näennäisesti normaaliälyiset karpaasit pyörittävät kyttälaitosta ja koko kaupunkia luolamiessäännöillä, eli muristen, vihaten, uhkaillen ja mätkien, asiallisesta keskustelusta pitäytyen. Saman kirjoittajan, James Ellroyn 50-luvulle sijoittuvassa L.A. Confidentialissa klise ei häirinnyt, tai sitä ennemminkin ylisti osana modernia klassikkoa, mutta tästä päivästä kertovana pätkänä Street Kings tuntuu turhan kärjistetyltä, sarjakuvamaiselta. Alku on onnistunutta tasapainoilua viihteellisyyden ja perususkottavuuden välillä, mutta horjahdus tapahtuu jo ennen pahimpia ylilyöntejä. Horjahduksen hetkellä elokuvasta myös tulee ennalta-arvattava.

Viihdearvo ei törttöilyn vuoksi ihmeemmin laske, jos ei nousekaan... Loppuhuipennuksen aikana sitä tosin vuotaisi kernaasti kylmää hikeä, eikä nauraisi ääneen. Ohjaajana vasta toista kertaa häärivä David Ayer (Training Dayn käsikirjoittaja) osaa asiansa, löysää ei ole tavallisissa tahi toiminnallisissa kohtauksissa. Parilta kolmelta näyttelijältä herra olisi voinut kohteliaasti pyytää, josko nämä voisivat pyyhkiä skeletor-luokan pahaherrailmeet kasvoiltaan, vaikka moisia luultavasti käsikirjoituksessa vaaditaankin. Reeves ja muut nimekkäät näyttelijät ovat onnekkaasti elementissään. Oscarinkin vakuuttavalla vaahtoamisellaan voittanut Whitaker pääsee taas vaihteeksi kiihkoilemaan oikein limat lentäen. Laurie on piristävästi pirullisempi kuin tunnetuimmissa (rikkaan pölvästin) rooleissaan.

Elokuvan moraalia voi pitää kyseenalaisena. Sitä ei varsinaisesti rautalangasta väännetä, että Ludlow olisi räikeämmän puoleinen rasisti, suhtautuuhan hän ainakin työtovereihinsa tasa-arvoisen tympeästi, mutta noin muuten mokoma itsetuhoinen vodkaa vetävä sarjamurhaaja ja tuomittu rattijuoppo esitetään useammin korostetun sankarillisena tosimiehenä, kuin traagisena antisankarina, mikä olisi ehkä ollut se tervehenkisempi vaihtoehto.