Ruumiskin on epäilty, tai jopa pääepäilty. Iäkäs kirjailija vaikuttaa tehneen itsemurhan veitsellä. Mysteerijännärit olivat hänen lajityyppinsä, joten on kysyttävä, tahtoiko hän lähteä taitojaan tosielämään soveltaen. Tuntematon taho on värvännyt mestarisalapoliisi (?) Benoit Blancin, jotta tapaus tulisi pengotuksi. Kartanoon kerääntyvällä varakkaalla ja riitaisalla suvulla ja "hovimestarilla" on taas selitettävää.

Muistatko, kun kriitikot Hoosiannaa hoilasivat, kun ohjaaja ja kirjoittaja Rian Johnson keksi kopioida Jedin paluun lopputappelua ennen Imperiumin vastaiskun alkutappelua? Tässäkin tapauksessa rakenteella leikkiminen vaikuttaa johtavan luovempaan lopputulokseen kuin se tekee, mutta en valita. Kartanomysteereissä saa kikkailla kikkailun ilosta, ja se on saavutus, jos katsoja miettii omiaan (vaikka tekisin niin aina). Onko mahdollista, että mystisin tapahtumaketju on tapahtumatta? Kaikki on, pimpelipom, mutta asian voi ilmaista eri tavoilla, eikä liian selkeitä täkyjä saa viljellä tässä.

Elämän väärinymmärtänyt loukkaantuu taas, kun Johnson ei olekaan natsi. Tarinalle antaa syvyyttä Donald Trumpin aikaan viittaava vastakkainasettelu: isiltä lainaa saaneet mahtisuvun perijät mainostavat "omia ansioitaan" samalla, kun muutamat heistä tylyttävät köyhiä maahanmuuttajia. Yksi vainajan lapsenlapsista on nilkkimäinen somenatsi. "Kaikki ovat epäiltyjä", mikä ei viittaa vain siihen, mitä on tapahtunut ja miksi. Sekin pitää varpaillaan, onko ketään mahdollista kannustaa, eli missä kunnossa on sivullisten moraali ja muu aivotoiminta. Kaikkeen olennaiseen vastataan, joten se on pientä, että mutkikas tarina tarvitsee hieman poikkeuksellista ja ei-täysin uskottavaa typeryyttä hahmon tai hahmojen toimesta päästäkseen vauhtiin. Tämä on komedia. Jotakin on otettava huumorilla.

Rakenne on vahvuus. Hyvää on rytmissäkin. Sanat eivät ole synonyymeja, ja rytmihäiriöistä kärsivät kaikki muistamani Johnsonit. Kahden tunnin ylitys on harvoin tarpeen, ja selvästihän vaiheissa on löysää. Pari selitystä kertaa jo selvinneen asian, ja toisaalta muutama mutka suoristetaan niin, että luulin virheellisesti, että elokuva alustaa hahmojen välistä väärinkäsitystä. Selkein esimerkki on alku. Epäillyt istuvat vuorotellen veitsiaiheisen taideteoksen edessä kuulusteltavina. Kaikki huomio vaaditaan heti, mikä sopii, mutta vaihe kestää niin kauan, että pelkäsin koko elokuvan koostuvan puhumisesta kameralle ja sirpaleisista takaumista. Ensimmäinen todellinen avainkohtaus on hidastempoisempi myydäkseen tarinan tunnetasolla ja korostaakseen suunnanvaihdosta, joten ei Johnsonin osaamista voi yhdellä murahduksella määritellä.

Leffa on sopivasti hauska muutamine absurdeine tilanteineen ja ajoittaessaan hölmöyden ja töykeyden. Daniel Craig vetää hassulla aksentilla herra Blancina, jonka ammattitaito on kyseenalaista vähintäänkin samalla tavalla kuin David Suchetin Hercule Poirotin olisi, jos sen sipsuttavan viiksekkään pyörykän ensi kertaa näkisi. Karismakokoelmasta ei revitä kaikkea irti, vaan se on perinteikäs stuntti, ettei ole selvää, kuka lähti mukaan oikean roolin saatuaan ja kuka hengaillakseen hyvässä seurassa.

Mutkikas tarina ei hajoa käsiin ja sillä on teema, joka sallii hyvinkin pitkän vapaaehtoisen ajatusketjun? Leffan täytyy olla vahva. Olen aina kallistumassa raukkamaisiin puolikkaisiin tähtiin (tässä tapauksessa alaspäin), mutta lajityypin kärkeä tämä on, kun vain olemassaolevat elokuvat huomioidaan.