Haaveisiini majakanvartijan hommasta kuuluu luvattua pidempi eristys, mutta ei piereskelevä esimies, eikä mököttävä oppipoika, joten kauhuleffa esittäköön asiansa. Kumpi on enemmän sekaisin? Willem Dafoelta näyttävä vanhus ilmoittaa, että nyt juodaan, mutta vanha Dafoe todennäköisemmin peittelee hulluutta kuin sekoaa entistä pahemmin, kukaties. Robert Pattinsonin muotoinen palikka ei tahdo juoda, vaikka nyt ollaan miesten kesken saaressa. Hän vakuuttelee päätyneensä työhön liksan vuoksi, mutta enpä lähtisi luottamaan keneenkään, joka haaveilee majakanvartijan hommasta.

Taiteellinen sekoaminen on poikkeuksellisen tyydyttävä. Lajityypillä on kliseensä, sillä varsinkin surrealistiset painajaiset voivat muistuttaa toisiaan, jos tavoite on sama. The Lighthouse käyttää korkeakontrastista mustavalkoista kuvaa ja kuvasuhde on neliö, koska se korostaa klaustrofobiaa, ja koska kierreportaat ja fallossymboli sivurakennuksineen istuvat neliön sisälle; tämä on tuttua. Sen koin persoonalliseksi, että tyyli tukee yhtälailla karua arkirealismia ja painajaisia. Tunnelmien väliset saumat ovat ohuita, joten vaiheet ovat uskottavasti osa samaa kokemusta. Siitä ei tingitä, että hiljainen arki on merkityksiä täynnä sekoilun jälkeen.

Toinen visiota vaativa temppu on miesten suhde. He soittavat suuta ja haukkuvat toisiaan, mutta tilanteet kääntyvät usein huumoriksi, vaikkei miehillä ole valmiutta vapautua oikuistaan puhumalla. Hahmot eivät pääse eroon toisistaan ja toki hullullakin voi olla tilannetajua ja selviytymisvaistoa. On elementtejä vanhasta parisuhteesta ja eritoten puukkotappelun partaalla kiikkuvien ryyppykavereiden "hyvästä meiningistä". Kummankin kanssa olisi pelottava jäädä saarelle, mutta kumpaankin on oudon helppo kiintyä. Eivät he pahaa tarkoita?

Dafoe paasaa korukieltä kuin Delfoin oraakkeli, tai kuten leffa sanoo, merikarhun parodiaversio. Tapetoi makuuhuone lähikuvilla hänen vimmastaan, jos painajaisissasi on parantamisen varaa. Pieruja ja pontevuutta sietävä Pattinson yrittää pysyä tyynenä, mutta hahmo riitelee aluksi lokkien kanssa, ja tilaisuuksia näytellä kaikilla lihaksilla ilmeentyy. Samantapaisiin pläjäyksiin nähden leffa on energisempi, inhimillisempi ja avoimesti hauskempi. Moni tällainen heittää psykoosimontaasiin jotakin selittämätöntä ja etäännyttävää, The Lighthousen ilmaistessa vaivatta, mistä houreet lähtevät. Se, että lyhyen ajan sisällä poukkoillaan alakuloisuudesta ja vainoharhaisuudesta perversioihin ja "hei kaikki tonttu-ukot hyppikää!" -henkiseen ryyppäämiseen ja eksistentialismiin, on tässä muodossa uskottava vertaus keskimääräisestä viikonlopustani.

Matka on tärkein, mutta määränpääkin tarjoaa vitsin, jonka hoksattuaan sitä voi myhäillen siirtyä eteenpäin sen sijaan, että ymmärtämättä jäänyt elämän tarkoitus korpeaisi. Montaa parannusehdotusta en kehtaisi antaa. Leffa on kirjaimellisesti myrskyisissä olosuhteissa kuvattu ja näyttelijät ovat väkisinkin improvisoineet jotakin, mutta kerronta on hallittua ja johdonmukaista. Painostavaa äänimaailmaa kuten toistuvaa sumutorvea on taas kommentoitava sillä henkilökohtaisella totuudella, että kaiken huomion vaativa kidutus on lomaa kidutuksesta nimeltä todellisuus.

Tästä tulee mestariteos, jos vaadit selittämään, missä sama muka tehtiin paremmin. Voin kuvitella elokuvan, jolla on hitusen erilaiset tavoitteet ja joka vahvalta pohjalta ponnistaa nykyistäkin eeppisempään hysteerisyyteen, joka pakottaisi pintaan enemmän tunnetta katsojalta. On leffoja, joilla testaan tunneskaalaani, joten en lakkaa vaatimasta ihmeitä. Jos leffa ohimennen tuumaisi, että myrsky johtuu ilmastonmuutoksesta tai laivaliikenteen vähyys Postin tukilakosta, "sanoman nerokkuus" olisi toinen tie täysiin pisteisiin.