Men in Black: International floppasi ja haukuttiin lyttyyn, mutta ehkä tuttu nimi tuo tuhat klikkausta tavoiteajassa. Iloisena yllätyksenä leffa on jatko-osista siedettävin. Siitä en väittele, ovatko yksityiskohdat vähemmän vinossa nyt vai Smithin & Jonesin jatkoajalla. Kakkonen kumosi ykkösen melankolisen lopun säheltääkseen mitä sattuu ja kolmonen kirjoitti sankareiden historian uusiksi turhauttavan legendamaisesti, joten nättien tulokkaiden suuntaan katselu on sielulle helpompaa, jos ei muuta.

Tessa Thompson on agentti M. Kirjaus pöytäkirjaan: ämmävitsien aika oli Judi Denchin Bond-kaudella. M kiinnostui lapsena huippusalaisesta eli ilmeisen epäpätevästä Men in Black -järjestöstä, joten hän on kouluttautunut alalle ja nyt hän tunkee mukaan väkisin. Hän on toimintasankari ja se Westworld-naama, jota epäilin robotiksi, koska hän on epäuskottavan sievä, mutta hahmo on myös pakkomielteinen nörtti, jolla ei ole muuta elämää. Chris Hemsworth on agentti H, joka panee alussa lonkeroörkkiä. Kummassakin on siis samaistuttavia piirteitä, mutta mitään niillä ei tehdä. M on jenkki, joka lähetetään tutkimaan brittejä, vaikka hän on itsekin koeajalla. H on laiskistunut Bond, eli Hemsworth tuo jälleen ironiaa alfan rooliin.

Kliseitä raapaisevan juonen iso juttu on se, että taustalla kieroilee kosminen voima, joka liittää itseensä elämänmuotoja. Se on saattanut soluttautua Men in Blackiin. Kaava on selkeä alusta loppuun, mutta itsetietoisuuden pilkahduksena leffa tarjoaa kaksi tai kolmekin tyyppiä, joita epäillä. Näkyvän roiston virkaa toimittavat kaksoset, jotka räjähtävät joskus tähtisumuksi, eli pieleen meni taas. Huomioiden, että Smith & Jones ovat useinkin hyviä, ykkösen paras puoli on torakka ihmispuvussa: kun sitä muistelee - ja sen muistaa -, siitä tulee mysteeri, mitä muut osat kuvittelevat säätävänsä. Kehaisin kolmosenkin roistoa, mutta tiedän sen vain koska luin arvosteluni.

Lopussa nähdään sininen taivassäde puolitanassa, mikä symboloi kliseiden ja intohimon suhdetta. Haukkuakseni itseni, soopaa on nähty pirusti ja joskus soopa on kivuttomampaa pienistä syistä, jolloin jopa huipennuksen puute on miellyttävämpi jättää huomiotta kuin lytätä. Esimerkki: Outolintu 3 lässähti niin, että saaga jäi kesken, mutta minähän ykköstä siedettyäni vain horisin, että maisemissa hohhailevalla jätkällä on karismaa ja ainakaan leffa ei luule olevansa fiksu, toisin kuin ärsyttävästi päättynyt Nälkäpeli.

Tessa & Chris ovat päteviä myös Marvel-elokuvissa. Heillä on 5-10 minuuttia aikaa vihjata, että oikeasti mukavat ihmiset viihtyvät yhdessä ja että nämä ansiot voi kääntää moneenkin tarkoitukseen. Lisäksi mukaan tarttuu sarkastinen smurffi, jonka ääninäyttelijänä narisee Kumail Nanjiani, eli Hollywoodin aromikkain narisija, jota olen podcastienkin merkeissä kuunnellut. Osia 2-3 parantaisi se, jos Nanjiani narisisi siansaksaa tapahtumien päälle. Objektiivisuutta. Objektiivisuutta kaikkialla.

Ykköseen verrattuna mukana ei ole konseptiltaan yritteliästä vitsiä. Avaruusörkit ovat kiiltävää muovia, mutta siitä pidetään kiinni, että ne ovat agenteille arkea, joten se on yhä hupsua, kun muotopuolia pyörii taustallakin. Kuvattaessa uudelleenkirjoitetut osat 2-3 kaatoivat rahaa kaivoon ja nyt pihistely melko selkeästi näkyy asenteessa, kun rahalaukausten (money shot) tilalla on edes-jotakin-trikkikuvaa. Ei tätä tv-sarjoista erota. Tämä ja Outolintu 3 saisivatkin paremmat arvosanat, jos nämä olisivat tv-sarjoja, joita ei niinkään kehuta kuin kannustetaan, jos potentiaali vaikka paljastuu tarkoitukselliseksi.