Netflix-elokuva The King tuntuu loppujen lopuksi Agincourtin taistelun kehystykseltä. Ei ole kivaa olla kuningas, kun Yhdistynyt kuningaskunta hajoilee. Nuori Henry V uskoo sovitteluun, mutta kun Monty Python -henkiset ranskalaiset pieraisevat hänen yleiseen suuntaansa, täytyy ratkaiseva voitto käydä ottamassa ja on ulkoisella uhalla etunsakin. Lukuisat yksityiskohdat peilaavat omaa aikaamme ja puoluekantani on X, joten siinä oli elämän tarkoitus. Kiistattomin teema on sodanvastaisuus. Makeinkin voitto väkivallan keinoin muuttuu tuhkaksi suussa ainakin jos olet masentunut emo 24/7 noin muutenkin.

Sairas Henry IV yrittää tehdä nuoremmasta pojastaan seuraajan, koska kloppi marssii kunnianhimoisena isin tyrimiin kriiseihin vanhemman pojan nipottaessa. Vanhempi poju on se emo. Isän mielestä kapakassa jopa käynyt esikoinen on renttu, vaikka poika on niin jämäkkä ja kunniallinen, että pikkuveli kateellisena innostuu lisää ja poistaa itsensä geenipoolista. Kauan eläköön Henry V. Emo astuu virkaan niin vastentahtoisesti ja niin oikeamielisenä, että heikkopäinen haaveilee hetken monarkiasta, jossa valta ei keskity niille, jotka sitä haluavat, vaan legendojen unelmavävylle.

Joskus soi suurta nautintoa se, mikä nyt sieluani nakertaa: en saatana jaksaisi googlettaa triviatietoa täysin irrallisista asioista elämäni jokaisena tuntina. Leffa perustuu historiaan ja William Shakespearen näytelmiin, mutta ilmeisesti ei orjallisesti. Ilmeisesti Shakespearen dialogia ei käytetä lainkaan ja sellaista veikkailin, sillä on viitisen kappaletta korneja leffoja, joissa Shakespearea väännetään ihanasti sylki lentäen ja silmät pyörien. Astetta hillitympi kieliakrobatia ilahdutti sekin niin kauan kuin jaksoin sanajärjestyksiin keskittyä, sillä puhuisin vastaavasti, elleivät ryhmäpaineet olisi katkaisseet kehitystäni. Kun kassa tuhahtaa "roiskeläpästä ois pitäny laittaa 30 prossaa alennusta", haluaisin sanoa "hyveellinen neito moisen unhoittakoon" savolais-shakespearelaisittain.

Kuningas Timothée Chalametilla on hauska tillin tallin -ilme siellä kapakassa ja Joel Edgerton aukoo partaista kitaa herkullisen karhumaisesti, kun ritari Falstaff nauraa kivulle haavaa hoidettaessa. Tällaisten tyyppien holier than thou -sönkötystä kuuntelee ilolla. Se on alku. Jalo mököttäminen käy vanhaksi puoliväliä lähestyttäessä, ja vaikka sodassa on mahdotonta toimia ihanteellisesti, juhlakalun kehityskaaresta uupuu etappeja, jotka tekevät kaarista täyteläisen kaarevia. Hollywoodin uusi kultainen vasikka Chalamet on osaaja, mutta Netflixin toinen tällainen Outlaw King on viihdyttävämpi teos jo siksi, ettei karismakunkku Chris Pinen edes tarvitse osata.

Puolivälissä harmauden katkaisee energiapiikki, kun sankarit siirtyvät sotaan masentumaan ja Robert Pattinson pääsee juustoilemaan Ranskan kruununprinssinä. Varsinaisia taisteluja on se yksi. Kuten Outlaw Kingissä, sankarit ovat altavastaajia, mutta ylimielinen vihollinen harkitusti johdatetaan heikkoon asemaan: tällä kertaa lälliin. Ampukaa minut päivänä, jona en nyökkää tälle, mutta muistot näistä puuroutuvat kuin mutainen tantere ja päädyn aina uneksimaan Braveheartista. Braveheartissa sankarit voittavat strategisesti, mutta myöhemmin häviävät strategiasta huolimatta, koska itseasiassa vihollisellakin on lupa ajatella. Google opettaa, että Pattinsonin komediarutiinin voimalla teuraalle marssivat fransmannit on riittävän totta, mutta yhtä kaikki se on yksinkertaistus tilanteen väitetystä kulusta ja jännitystähän saa muuten keksiäkin.

Rinnastukset nykyaikaan synnyttivät tasan yhden ajatuksen. Tahtoisin esimerkiksi Irakin sodasta sellaisen draaman, jossa läpimädät republikaanit kuvailevat George W. Bushia lohikäärmeekseen ja yhtä mätä Saddam Hussein kailottaa omilleen, että tehkää minusta miekkanne! Heitin vuoden 2011 Coriolanukselle neljä tähteä.