Jos vähän liioitellaan, Rudy Ray Moore keksi rap-musiikin, voimaannutti mustat pornon kulta-ajan keinoin ja vei blaxploitaatioelokuvat ironiseen suuntaan, mikä oli askel kohti laadukkaita mustia draamoja. Kun legendasta tehdään elokuva, se luonnollisesti on sama elokuva kuin kaikki tällaiset. Ammattitiimi muistelee amatöörejä, jotka onnistuivat vahingossa, kun sillä oli väliä. 70-luvun roskaleffan viehätys avautuu, kun kotivideolle & hometalolle maistuvat kohtaukset osataan uusia vain silkkisesti. Juhlakalu tapaa olla tekijöiden jumala (idoli, jopa luoja), joten ihmisen löytäminen on heille joskus vaikeaa.

Mooren elokuvaura alkoi viidenkympin korvilla. Leffan mukaan jokapaikanhöylä oli kerännyt itsevarmuutta ja lavakarismaakin, kun oma juju oli vielä löytämättä. Pummien härskit runot inspiroivat esittämään hiotumpia riimejä Dolemite-nimisenä sutenöörihahmona. Oletan sen olleen tuplashokki 70-luvulla, kun koomikko kehtasi ja riimit vahvistivat läpän harkituksi. Levyjen kansiin tuli tissejä. Tässä vaiheessa elokuvaa muistelin faktoja motivoituneena: Moore on esikuva lukuisille stand-up-koomikoille ja räppäreille, joten hän on enemmän kuin epätoivoinen suunsoittaja tyyliin allekirjoittanut.

Keskiössä on Dolemite-elokuva. Moore ei tunne alaa, mutta teatterista löytyy kirjoittaja ja tissibaarista sivuroolimies, josta Moore tekee ohjaajan. Toimintakomedia kaupungin koleimmasta sutenööristä ja hänen kung fu -hutsuistaan filmataan hassusti kuin näissä aina. On levitysvaikeuksia. Tiedätkö kohtauksen, jossa täysi sali nauraa ja takana seisovan taiteilijan silmät loistavat? Leffa ei pääty siihen. Levityksestä puhutaan lisää. Kritiikkiä luetaan lehdestä, jotta päähenkilöt voivat järkeillä "no, jos kriitikot ei tykkää, leffa on pakko kattoo!" Elokuva ei lopu ikinä.

Tunsin niin, koska tahdoin oppia lisää Mooresta, enkä roskaelokuvien reaaliteeteista. Alku on vahva Mooren maistellessa mahdollisuuksia. Kökköleffan hutilointi on banaalia verrattuna näppärään pieneen hetkeen, jossa Moore kuuntelee pummeja nauhalta hakien visiolle muotoa. Kun Moore nakuilee rennosti levynkantta varten, kriitikko on olemassa pohtiakseen, mitä ekshibitionismi sanoo sedästä, joka tahtoo maineeseen hinnalla millä hyvänsä. Ei se mitään sano. Myöhemmin Moorea arveluttaa nakuilu, koska koomisen panokohtauksen käsittely pitää aloittaa jotenkin.

Ongelmien ja onnistumisten suhde ei iske. Luonnevirheitä on vain mausteeksi. Leffan tekeminen velaksi ei ole kivaa, mutta jos teet taidetta, vaikkei se ole elinehto ja yhteistyökumppaneilta lohkeaa laina, ei se ole konfliktikaan. Rotujännitteet ovat minimaalisia huomioiden, että jotakin on sanottava, kun blaxploitation on mainittu. Valkoiset pisnismiehet eivät aina tajua potentiaalia, mutta urbaanit mustat markkinat ovat käsite, joten Mooren tarvitsee vain todistaa kuuluvansa niille.

Eddie Murphy on pääroolissa Eddie Murphy, joka aistii olevansa Eddie Murphy, vaikkeivät muut näe samaa vielä. Hauskassa ja lämpimässä suorituksessa on tasoja, mutta visio ei ole täysin ehyt. Wesley Snipes hauskuuttaa Dolemiten hepsankeikkaohjaajana ja muukin sivuroolikarisma tukee hengailuelämystä. Dolemite -75 tarjoaa uhon, väkivallan ja alastomuuden ironisemmassa muodossa kuin Shaft ja triplaironian puutteessa voit sitten katsoa tämän. Noin kaikki elokuvat ovat ennalta-arvattavia. Tämä on déjà vu -elokuva, jossa seuraavat 5-30 minuuttia näkee sielunsa silmin enimmän aikaa. Lopussa sympaattisesti muistutetaan Mooren perinnöstä; hyvä, sillä olin jo kääntymässä tätä vastaan.