Rob Reiner on laskutavasta riippumatta ohjannut vähintään neljä klassikkoelokuvaa, joista on tässä yhteydessä parasta mainita draama Stand By Me – viimeinen kesä. Jossain vaiheessa 90-luvun alkua tämä rautainen ammattilainen oli liikuttanut niin monta ihmistä kyyneliin draaman, komedian ja kauhun keinoin, että hän otti ja veti ruosteeseen. Miehen sittemmin tuottamaa helposti sulavaa ja unohdettavaa draamakomediahömppää edustaa myös Nyt tai ei koskaan. Teräsvaarien Jack Nicholson ja Morgan Freeman sulamispiste on onneksi korkea, eikä korroosiokaan tunnu heihin lainkaan purevan.

Tahtoisin itsekin sitten joskus kuolla elokuvasyöpään. Mokoma vie vuoteen omaksi sekä omaperäisen miljardöörin (Nicholson, tietenkin), että vaatimattoman automekaanikon (Freeman), josta olisi voinut tulla historian professori, jos maailma olisi lempeämpi paikka. Raharikas on aikanaan määrännyt, että hänen sairaaloissaan ei yksityishuoneita ole, joten poikkeusta ei julkisuuskuvan vuoksi voida tehdä. Molemmat miehet sairastavat aluksi hämmentävänkin ankarasti, syövän laadun huomioon ottaen. Ikävissä olosuhteissa sitä ystävystyy pakostakin. Pian molempien kasvaimet muistavat (täsmälleen samalla hetkellä) olevansa elokuvassa: miehille luvataan alle vuosi elinaikaa, ja niinpä oireet loppuvat kuin seinään. Tämän kunniaksi miljardööri lupaa pistouvata vaatimatonta elämää eläneelle kamulle neljänkympin nelistykset, viidenkympin villitykset, kuudenkympin kullitukset ja seitsemänkympin seksilomat samassa paketissa. (Mekaanikon avioliitossa ovat mutterit vähän löysällä, muttei hän toki kirjaimellisesti ala öljyjä vaihtaa.)

Tarkalleen ottaen miehet kyhäävät listan asioista, jotka on koettava ennen veivin heittämistä. Lista palvelee sekä draamaa että komediaa. Maailmaa lähdetään kiertämään laajemmaltikin, lentokoneestakin hypätään, mutta myös sellaisia toiveita on määrä täyttää, että kun ne täyttyvät, on viivan vetäminen lauseen yli samalla kuvainnollinen alleviivaus, joka saa yleisön etsimään nenäliinaa. Muutamia liikuttavia kohtauksia onkin saatu kirjoitettua, ja kuten on näiden näyttelijöiden tapauksessa päivänselvää, myös toteutettua. Nicholson tekee energiaa puhkuvan suorituksen, Freemanin voittaessa puolelleen hienovaraisemmin, kunnes hän pääsee lyömään pistettä i:n päälle. Molemman miehen metkut ovat kaikille tuttuja, koska ne toimivat.

Elokuvan budjetti olisi saanut olla pienempikin. Eksoottisesta paikasta toiseen rynnistäminen etäännyttää siitä ihmislähtöisestä ytimestä, jota yleisön luulisi kaipaavan enemmän kuin Afrikan elukoita ja Aasian vuoristoja. Traileriin ymmärrettävästi tarvitsee toimintaa, mutta turha sitä on hävetä, että kyse on elokuvasta, jossa kaksi vanhaa äijää kertoo toisilleen tarinoita. Tylsäksi touhu menee vain ja nimen omaan keskivaiheilla, kun menokin on kovinta. Muuten kyse on sympaattisesta viihteestä - mitä nyt heitä on pakko varoittaa, joiden elinvuosia vähentää ajatuskin vielä yhdestä elokuvatuksesta, jonka mukaan vakava sairastaminen on ihmisen parasta aikaa, jolloin sitä ehtii rauhassa tehdä sovinnon maailman kanssa.

Traileri ajaa tämän leffan tapauksessa asiansa täydellisesti. Jos sen esittämä huumori huvittaa ja draama kiinnostaa, täsmälleen samaa laatua on tarjolla enemmän. Tarina kaikkine käänteineen on trailerin perusteella pääteltävissä, ainoastaan pienet sievät hetket pitävät varsinaisen katselukokemuksen tuoreena.