Kotimaamme melodisen metallimusiikin kärkinimiin lukeutuva Sonata Arctica on ajautunut viime vuosien
aikana hankalaan tilanteeseen. Yhtyeen edellinen albumi oli sen tason rimanalitus, että odotukset
tulevaa musiikkia kohtaan eivät nousseet missään vaiheessa kovinkaan korkealle. Eikä bändi onnistu
vieläkään palaamaan tasolleen uusimmalla studioalbumillaan Talviyö, joka jatkaa samalla
mitäänsanomattomalla linjalla kuin tätä edeltänyt The Ninth Hour.

Talviyö on niin laatunsa kuin sisältönsä puolesta lähes suoraa jatkoa edeltäjälleen. 11 kappaletta
käsittävä albumi on täytetty melodisella ja keskitempoisella metallimusiikilla, joka luottaa
rauhallisempaan lähestymistapaan nopeiden kiihdyttelyjen sijaan. Ajatuksen tasolla bändin uutukainen
on mielenkiintoinen tapaus. Vaikka kiekko ei ole konseptialbumi, synnyttävät sen kansikuva sekä titteli
vahvan fiiliksen siitä, että musiikin henki leijailee jossain öisen talvimetsän syvyyksissä kuun paistaessa
taivaalla ja tähdenlentojen sinkoillessa horisontissa. Musiikki tuntuu täydentävän tätä ajatusleikkiä, sillä
albumin rauhallinen ilmapiiri sopii näennäiseen teemaan erinomaisesti. Tämä jää kuitenkin kiekon
ainoaksi vahvuudeksi, sillä Talviyö on tylsä ja sieluton kokonaisuus.

Albumin rauhallinen tunnelma on sen valttikortti, mutta muuten vajaan tunnin kellottava albumi on
kömpelö tekele, jonka kappalemateriaali on parhaimmillaankin keskinkertaista. Muutamia päteviä vetoja
sekaan on heitetty, kuten komeita melodioita sisältävä Whirlwind sekä kaunis Storm the Armada, mutta
muuten huippuhetket koostuvat irtonaisista koukuista siellä täällä. Esimerkiksi The Raven Still Flies with
you viihdyttää keskivaiheillaan hilpeällä syntikkaosuudellaan ja Message from the Sun on
nautittavimmillaan loppupuolen soolonsa aikana. Sonata Arcticalla tuntuu edelleen olevan taitoa luoda
aidosti korvaa hyväileviä sävellyksiä, mutta toimivien biisikokonaisuuksien rakentaminen tuottaa suuria
vaikeuksia. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii albumilla kuultava instrumentaali Ismo’s Got Good
Reactors, joka pulttaa peräkkäin kaikki mahdolliset irtonaiset ideat ilman, että nämä muodostavat
järkevää kokonaisuutta.

Toinen suuri ongelma muodostuu albumin hengettömyydestä ja rutiininomaisuudesta. Tunnelmaan
nojaavat kappaleet eivät nostata minkäänlaisia väristyksiä, vaikka materiaali vaatisi tätä toimiakseen.
Kappaleet kuten Cold sekä The Last of the Lambs pyrkivät raivaamaan tiensä kuulijan sieluun vahvalla
tunnelmallaan, mutta kappaleet jäävät etäisiksi. Suurin syy tähän löytyy orkesterista itsestään, sillä
Talviyö välittää fiiliksen siitä, että kappaleet on soitettu rutiinilla nauhalle. Erityisesti tämän huomaa Tony
Kakon lauluosuuksissa, sillä aiemmin vahvasti levytysvelvollisuuksista suoritutuneen vokalistin ulosanti
on häiritsevän vaisua. Tämä syö huomattavasti albumin tehoa, sillä yhtye ei onnistu puhaltamaan
musiikkia eloon. Lopputulos on puuduttavaa kuunneltavaa, jonka muutamat hyvät hetket hautautuvat
tasapaksuuden alle.

Kahden kelvottoman studioalbumin jälkeen on oikeutettua kysyä, mitä tarjottavaa Sonata Arcticalla
oikeasti on kotimaiselle metallimusiikille. Erityisesti uusimmalta albumilta huokuva rutiininomaisuus on
huolestuttavaa, sillä materiaali kaipaisi todellista tunteenpaloa toimiakseen. Jatkossa yhtyeen olisi
suotavaa puntaroida tarkkaan, onko sillä todella jotain sanottavaa vai tehtaillaanko musiikkia
liukuhihnalta vain sen takia, että bändi pysyy ihmisten tietoisuudessa. Fanikunta varmasti kestää
pidemmänkin levytystauon, jos sen seurauksena ilmoille saadaan kiekkoja, joilla soittaa musiikkiinsa
intohimolla ja rakkaudella suhtautuva yhtye.