Puhun ensin äijille, joita asiayhteys kiinnostaa kuin olohuoneen verhot. Leffa on hämmentävän hidas näin lyhyeksi. Kun John Rambo lopulta lyö puukon pöytään tai viimeistään kun hän repii ukkelin palasiksi, sitä uskoo tykityksen alkavan, mutta provosointia ja sössöttämistä on jäljellä. Huipennus on teurastusmontaasi. Sylvester Stallone on esiintynyt eräissä historian parhaista montaaseista ja fani tuulettaa tällekin, mutta montaasi yleensä alustaa jotakin. On tappamiseen valmistautumista ja tappamista, vaan ei vaiheita, joissa sankari improvisoi tehden sankarillisuudesta vetoavaa; ei ole perunoita ja kastiketta. Väkivallan raakuudesta ja teemoista johtuen Rambo: Last Blood on kauhua, jos esim. viimevuotinen Halloween on jännitystä. Toimintaa ei ole kumpikaan.

Väkivalta? En tykkää. Väkivaltafantasia? Se myrkyttää mielen kuin viini, jos haaveilet syntisten itkusta ja hampaiden kiristelystä, mutta Jeesus harrasti molempia, joten kippis. Teemana on tänään ihmiskauppa. Leffassa se sopii, että jokaista miestä, joka maksaa ilotytön seurasta kolmannelle osapuolelle, hakataan vasaralla kiveksille huvin vuoksi ja sitten päähän, kunnes kallo halkeaa. Jos kyse olisi vain tästä, kritisoisin lähinnä huonoa rytmitajua.

Yhdysvaltoihin palattuaan Rambo on toiminut lehmipoikana tilallaan. Hän ei sanoisi, että kaikki meksikolaiset ovat huumediilereitä ja raiskaajia, sillä hän tuntee pari ja toinen on kuin oma tytär. Meksikossa asuvat meksikolaiset ovat huumediilereitä ja raiskaajia. Rambo varoittaa tyttöä tästä ja joutuu menemään perään, kun tyttö päätyy kidnapatuksi. Aivan: jo parin sanan juonikuvaus ilmaisi, että leffa aikoo ampua itseään jalkaan, tai itseltään perseen irti kranaatinheittimellä.

Meksikon järjestäytynyt rikollisuus on kelpo kohde väkivaltafantasialle. Ajankohta amerikkalaiselle sellaiselle ei voisi olla paljoa huonompi. Presidentti Trump on tylyttänyt meksikolaisia juurikin tarkentaen, että saa leffaan yhden passiivisen pavunpurijan laittaa psykojen ja uhrien seuraksi. Erään Trumpin sadun mukaan superautoilla huristelevat meksikolaiset salakuljettavat läjäpäin sidottuja ja teipattuja naisia rajan yli vasemmalle - yleensä se on vasemmalle, ei oikealle - ja siksikin muuria tarvitaan. Trumpismi on hyvin selkeästi läsnä Last Bloodissa. Mutta voisiko se olla ominaisuus?

Rambo on aina ollut historian väärällä puolella. Ensin hän symboloi Vietnam-fiaskoa. Ennen itkuun purskahtamista hän uhosi, että hän olisi voittanut, jos hän olisi saanut voittaa, ja kyllä ketuttaa, kun häntä haukutaan lapsenmurhaajaksi. Kiukku veteraanien potkimisesta oli oikeutettua, mutta ylireagointi teki hänestä konnan. Kun hän kehittyi möykkääväksi sankariksi, presidentti Reagan ylisi häntä republikaaniksi, jolloin Stallone sössötti, ettei tarkoitus varsinaisesti ollut tukea (sotahullua) politiikkaa (vaikka Rambo räiskimässä ilman paitaa on sotahulluuden määritelmä). Jos vielä tässä vaiheessa tuet amerikkalaista unelmaa, niin pahus: kolmosessa Rambo liittoutui afganistanilaisten mujahideenien kanssa. Mujahideen tarkoittaa täsmälleen samaa kuin jihadisti.

Toivoin salaa mustaa syöpäkakkaa, jossa Rambo ratkaisee Meksikon ongelmat niin, ettei muuria tarvita. Dementian maku rytmissä ja sisäisessä logiikassa vie tältä symboliikalta terävyyttä, mutta koomista on hömelyyskin. Kun leffat eivät olleet tehneet Captain Americasta suosittua, puolustin kirkassilmäistä sankaria mainostamalla, että hän on sitä, mitä Yhdysvallat tahtoisi olla. Kun Last Blood esittää katkelmia kaikista Ramboista törttöilynsä jälkeen, tulee alleviivatuksi, että Yhdysvallat on keskimäärin ja kaiken kaikkiaan Rambo. Typerimmät vedot ovat satiiria Yhdysvalloista. Stallonen vilpitön vimma on satiiria Yhdysvalloista.

Vaihtoehtoinen ajatusketju: jos Meksikoa ei saa tylyttää juuri nyt, koska tiedän, mikä on laajempi asiayhteys, on todennäköistä, ettei mitään muutakaan tilannetta saa käsitellä näin mustavalkoisesti, joten elokuva on arvokas osoittaessaan, miksei tällaisia pidä tehdä ja tötteröö.

Edellinen osa eteni sujuvasti provosoinnista armottomaan toimintatykitykseen. Sitäkin sai ajatella, mutta sitä ei ehtinyt ajatella elokuvan aikana, joten se toimi oikeasti, eikä ironisesti.