Oppinut arvaukseni oli se, että Brad Pitt kelluu avaruuspuvussa äänimaailman vaihdellessa ylväyden ja painostavuuden välillä ja sitten jännittävästi epäonnistuva avaruusromun telakointiyritys evää naks-äänestä lähtevän autistisen nautinnon ja lopulta Pitt löytää tähtien takaa elämän tarkoituksen, joka muistuttaa sairauskohtausta, jonka ohjaaja sai sammakkoa nuolaistuaan. Menikö lähelle? Ad Astra kuuluu lajityyppiin. Loppupsykoosin sijaan leffa selkeyttää teemansa, mutta visuaalisesti korkeatasoista kelluntaa filosofisilla täkyillä saadaan myös. Kesto pidetään kahdessa tunnissa. Mukana on toimintaa. Onko lajityyppi korjattu?

Ad Astra notkuu eteisessä, josta voisi edetä sekä mestariteoksen että farssin puolelle, jos asiat olisivat vielä vähän kärkevämpiä. Tarina on kohtalaisen hyvä, joten en tahtonut hihitellä, mutta se oli käsinkosketeltava kakkosvaihtoehto. Elokuva pyrkii toteuttamaan kaiken avaruusdraamojen tajuntaa laajentavan taiteellisessa ja karheaa realismia yhdistelevässä hengessä, vaikka kyse olisi pöhköstä jännityksestä, kuten satunnaisten avaruuspiraattien hyökkäyksestä. Kaikki pyritetään perustelemaan vähintään sivulauseella. Jos lakoninen sankari pitää piraatteja ihmiskunnan rappion merkkinä, sehän on pohdiskelevaa, mutta monta viihdyttämishaluista kohtausta menee sellaisena? Sali nauroi kerran; olisin itse valinnut toisen hetken.

Astronautti Pitt on alan luotettavin herra. Hän ei hötkyile, vaikka henkeä vietäisiin. Hän on lähtenyt alalle ihmiskunnan tulevaisuuden tähden. Hän tiedostaa vaarat, eikä ole perustanut perhettä. Sitten leffa toteaa, että hänen kauan sitten kadonnut astronautti-isänsä saattaa olla hengissä. Päähenkilön profiili muuttui melkoisesti mutkikkaammaksi. Sillä tiellä pysytään: sankari loukkaantuu, kun hänen isäänsä epäillään kepulipelistä. Hän pitää mölyt mahassa ja tekee mitä pyydetään, mutta hän on usein äänessä kertojana, joten elokuva sijoittuu sekä hänen aivoituksiinsa että avaruuteen.

Elokuva on ensisijaisesti tutkielma aikamiehen suhteesta isäänsä, jonka jalanjäljissä hän on kävellyt ajattelematta asioita loppuun. Nyt hän nimenomaan seuraa perässä asiaa ajatellen. Selkeys ei ole heikkous verrattuna sammakon nuolemiseen mielikuvituksen loputtua. Elokuvassa tehdään jatkuvasti automatisoituja psykologisia arvioita ja kun Pitt verrattain varhain tekee järkevän sellaisen itsestään, ensireaktio saattaa olla "öh, kätevää", mutta jos joku ei tiedä, oikealla ihmisellä pitäisi olla tämän verran itsetietoista ajatustoimintaa, olipa hän kokonaisuutena hukassa tai ei. Henkilökohtaisuuksien ympärille mahtuu pakottamatta muuta pohdintaa. Maan ulkopuolista älyä etsitään ja universumi saattaa räjähtää - kutakuinkin.

Ihmiskunnalla on asutusta Kuussa ja tukikohta Marsissa. Tommy Lee Jonesin näyttelemä Pitt senior matkasi Neptunukseen asti ennen katoamista ja kunnianhimoisten tutkimusretkien hyllyttämistä. Ad Astra tarkoittaa "kohti tähtiä". Elokuva käy dialogia kanssamme suunnan mielekkyydestä ja dialogilla tarkoitan saarnan vastakohtaa. Mestariteoksen aines on sekin. Elokuva pyrkii esittämään sen loogisena askeleena, että tarkassa syynissä oleva Pitt kutsutaan avaruuteen eli kommunikaatioetäisyydelle isästään, mutta miten elokuva tekee kaiken muun, minkä tahdomme nähdä, kun tänne asti pääsimme? Hieman elokuvamaisesti. Kun saan innostuksesta kiinni, koen heti takauman jostakin epäkohdasta, mutta eivät ne tapa.

Pitt on jäykkä, sillä sellaisen suorituksen sisäinen ääni parikseen tarvitsee. Ryan Gosling jäykisteli ja etääntyi ihmiskunnasta elokuvassa Ensimmäisenä Kuussa ilman sisäistä ääntä, jolloin sisäinen ääneni virkkoi, että oli varmasti hienoa päästä tältä planeetalta pois. Kun sen sellaista on tullut katsottua ja funtsittua, on palkitsevaa kokea myös Ad Astra.